Kiireen keskellä

Tänään on ensimmäinen päivä pitkästä aikaa, kun ehdi olla kotona ja tehdä asioita vain itseni hyväksi. Niinpä päivä on mennyt siivoten ja pyykkiä pesten... Ensi viikko on vielä aika työntäyteinen, sitten ehkä helpottaa vähän, kun vaalit ovat ohi ja yliopistollakin vain kaksi kurssia kesken gradun aloittamishomman lisäksi.

Lehdet alkavat olla maassa, puut ovat kaljuja ja juuri nyt sataa todella syksyisesti. Ruska oli kaunis tänä vuonna ja kesti kauan, mutta onhan selvää, että se loppuu joskus. Alkaa vain olla aika ankean näköistä ulkona. Koko ajan lisääntyvän pimeyden ohella se ei erityisesti piristä. Tavallaan syksy kyllä on aika ihanaa aikaa. Nytkin minulla palaa kolme kynttilää, kuuntelen musiikkia ja nautin kodikkaan asuntoni rauhasta (kun nyt vihdoinkin on taas siistiä, voin kutsua kämppääni kodikkaaksi). Pimeys minua kuitenkin häiritsee, varsinkin aamuisin ja aikaisin iltapäivällä. No, asiain tilaa ei kuitenkaan voi muuttaa, joten kai tässä on totuttava ajatukseen yhä pimenevistä päivistä vielä muutaman kuukauden ajan.

Tässä eräänä päivänä taas tajusin, että elämä on yhtä näyttelemistä. Tapasimme ystäväni kanssa bussissa erään tuttavan niiltä ajoilta, kun vietimme kaiken vapaa-aikamme ratsastustalleilla (ja joskus kyllä myös sen ajan, joka olisi pitänyt olla koulussa). Tämä tuttava oli aikuinen jo tuolloin, kun me vielä kipuilimme murkkuongelmiemme kanssa, mutta tunnisti minut kuitenkin heti. Ystävääni hän ei tunnistanut ja he yhdessä tulivatkin siihen tulokseen, ettei ole ihme, jos minut muistaa: "sinä olit aina niin reipas ja sosiaalinen", he sanoivat. Oho, ajattelin minä puolestani. Sosiaalisuus voi olla totta tänään, mutta teininä olin ehkä Suomen angstisin ja epäsosiaalisin yksilö, joka vältti jopa kavereillekin puhumista haukkujen ja kiusatuksi joutumisen pelosta. Hetken asiaa pohdittuani tajusin kuitenkin, että enhän minä ehkä ulospäin niin mahdottomalta tapaukselta vaikuttanut. Teinhän kaikkeni ollakseni "normaalin" näköinen ja oloinen, vaikka koko ajan tarkkailin itseäni ja muiden reaktioita suorastaan hysteerisesti. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin peittämään neuroottisuuteni, kun se ei ole jäänyt toisten mieleen. Tapaus vain pisti miettimään, kuinka moni meistä koko ajan tekee hurjasti työtä peittääkseen todellisen minänsä ja oikeat tunteensa...

Hulluja nuo roomalaiset

Ja aika hulluja kyllä myös nuo suomalaiset. Stockmannin hullut päivät alkoivat eilen ja taas oli heti aamukahdeksasta alkaen joka paikka kaupungilla täynnä keltaisia muovikasseja kantavia ihmisiä. Vastahan viime viikolla oli Sokoksella 3+1 päivät ja Kampissa kampituspäivät. Sellossa oli juuri sembalot ja Ompussa lohkotut hinnat. Taisi myös jyrätä myrrikaani Myyrmannin yli ja Itiksessä olivat hinnat kuutamolla ja mitä niitä nyt vielä onkaan. Eikä tämä pääkaupunkiseudun kansa vain saa tarpeekseen! "Ostakaa, ihmiset, vielä kun saa! Ostakaa hankkikaa, sijoittakaa! Muuten voi vanhana sit' harmittaa, kun ei kaikkea tuhottukaan", laulaa Pauli Hanhiniemi Hehkumon kappaleessa "Roskikset". Sellainen fiiis tulee, kun seuraa tuota ostohuumaa, joka ihmiset muutaman kerran vuodessa valtaa. Pakko ostaa, ettei myöhemmin kaduta, kun jätti ostamatta. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että kävin tänään Stockmannilla. Siellä kun noin yleisesti ottaen nuo tarjoukset ovat parhaita ja tarvitsin uusia sukkahousuja...

Viime päivinä on ollut käsittämättömän kaunista. Tällaisesta syksystä minä pidän. Ruskan värjäämät puut hehkuvat kirkkaassa auringonpaisteessa. Valitettavasti olen viettänyt koko viikon keinovalaistuissa tiloisssa, joiden ikkunat on peitetty, ja ahkeroinut. Tiistaina sentään olin sopinut käynnistä Silakkamarkkinoilla. Mahtavaa kulkea pitkin Pohjoisrantaa Kauppatorille päin, ihailla purjeveneitä laiturissa ja nauttia toritunnelmasta perinteikkäillä Silakkamarkkinoilla. Minähän en silakkaa sellaisessa muodossa syö, haluan silakkani paistetuna tai halstrattuna, uunista tai pihveinä, mutta kai tunnelmasta saa nauttia, vaikka ei ostaisikaan. Kannatuksen vuoksi tosin täytyy aina jotakin ostaakin ja siksi palasin kotiin mukanani tyrnimehupullo ja purkillinen mustikkaliemessä marinoituja valkosipulinkynsiä.

Jos tätä vahingossa sattuisi joku lukemaan ja kaipaisi vielä juuri leffavinkkausta niin kannattaa käydä katsomassa "Once". Hurmaava tsekkiläis-irlantilainen projekti ilman mitään Hollywood-glamouria. Ja musiikki on todella hienoa, suosittelen lämpimästi.

Moraalisia omantunnonkysymyksiä

Tänä aamuna jälleen, kuten kaikkina muinakin aamuina tällä viikolla, tunsin bussissa Länsiväylällä istuessani ja matelevaa henkilöautojonoa katsellessani suorastaan sadistista mielihyvää, koska minun kulkuvälineeni oli huomattavasti nopeampi kuin nuo useimmiten tasan yhtä henkilöä kuljettavat nelipyöräiset. Teki mieli vilkutella vahingoniloisena bussin ikkunasta, kun se kiisi pitkin bussikaistaa kohti Pääkaupunkia.

Tuo tunne herätti kysymyksen: saako toisten vahingosta nauttia? Tähän sanoisin, että saa, jos vahinko on valintakysymys ja aiheuttaa haittaa koko maailmalle turhien päästöjen muodossa. Useimmat noista yksikseen kaasuttelijoista nimittäin pääsisivät yhtä helposti ja nopeammin töihin bussin kyydissä.

Moraalisia pohdin myös viikonloppuna, kun olin ison mukavan porukan kanssa viettämässä viikonloppua meren äärellä. Illalla istuimme pitkään soittamassa (ne soittivat, jotka osasivat) ja laulamassa (jopa minä lauloin). Oikein vanha kunnon nuotiopiiritunnelma, vaikka sisällä olimmekin. Illan kääntyessä yöksi yksi toisensa jälkeen lähti nukkumaan. Lopulta meitä ei enää ollut kovin montaa ja jutut olivat tilanteelle tyypilliseen tapaan melko levottomia, mutta kuitenkin kovin viattomia. Omalta osaltani ilta päättyi pitkään halaukseen, jossa en nähnyt mitään pahaa. Jälkeenpäin vain olen kuullut mitä oudoimpia vihjailuja.

Tässä kohden kysymys kuuluu: saako perheellistä tuttavaa halata pitkään, jos kumpikin yksinkertaisesti tarvitsee hetken inhimillistä tukea? Oma vastaukseni on (tietenkin) tähänkin kysymykseen kyllä. En näe asiassa mitään pahaa. Onhan nyt menty jo aika pitkälle, jos kaikenlainen koskettaminen on kielletty. Joskus tekee hyvää nojata hetki johonkuhun toiseen, ilman ajatustakaan mistään muusta. Jokainen tarvitsee joskus tukea ja toisinaan on hyväkin, että sen saa joltain muulta kuin niiltä ihan läheisiltä. Ihan kuten joskus on helpompi puhua vieraalle vaikeista asioista.

Koko viikon olen myös saanut kuulla kummastusta siitä, etten ole tällä hetkellä töissä. Kaikki paitsi jotkut samankaltaisessa tilanteessa olevat ystäväni ovat reagoineet aika kauhistuneesti, kun olen sanonut, että olen tosin jo lopettanut työt, mutta alan työstää graduani vasta kunnallisvaalien jälkeen. Ihan kuin olisin oikea pinnari, kun "vain" suoritan yhtä kielikurssia ja kirjoitan muutamia esseitä seuraavien neljän viikon aikana!

Nyt kysymys kuuluu. Saako joskus huilata? Ja vastaukseni on: kyllä saa. Koko ikäni olen paiskonut töitä vuorotta, usein useampaa työtä yhtä aikaa. Myös käytännössä koko opiskeluaikani olen ollut töissä. En edes muista milloin viimeksi olisin pitänyt kunnon lomaa ilman mitään tentti- tai esseepaineita! Nyt aion nauttia vähän aikaa vapaudestani päättää aikatauluistani itse. Suokaa te muutkin se minulle! Hiiteen luterilainen työmoraali, ainakin vähäksi aikaa.

Ja näin olen puhunut omatuntoni puhtaaksi myös siitä, että lopetin opiskelun tänään jo aikaisemmin ja tulin pesemän pyykkiä. Ugh, olen puhunut.

Väsymietteitä

Kuinka jokin näin suloinen voi olla niin myrkyllinen? Punaiset kärpässienet toimivat kyllä koko syksyisen luonnon koristuksena, i:n pisteenä kaiken muun väriloiston lisäksi. Vaikkei se muu väriloisto nyt niin kummoinen olekaan tänä vuonna, ainakaan toistaiseksi.

Alan taas vähitelllen tottua opiskeluun. Aamuisin on vielä pakko pakottaa itsensä ylös, että tulee lähdettyä ajoissa yliopistolle. Olisi niin helppo ajatella jäävänsä kotiin työskentelemään, mutta tietäähän sen, että jokin houkuttelevampi tekeminen veisi mielenkiinnon opiskeluhommilta. Kun istuu yliopiston koneella satoja muita ahkeroivia (?) opiskelijaihmisiä ympärillään, on suorastaan pakko tehdä töitä netissä surffailun sijasta. Mutta kyllä tämä vielä aika lailla väsyttää...eilen menin nukkumaan puoli kymmeneltä ja nukuin yhdeksän tuntia. Minä, joka yleensä nukun kuuden tunnin yöunia!

Tänään illalla oli vihdoinkin hieman kirkkaampi sääkin eikä edes tihuttanut vettä. Tulin kokouksesta kävellen nuo muutamat kilometrit kotiin, koska oli niin ihana nauttia raikkaasta ilmasta kaiken tuon harmaan, tympeän ja tunkkaisen sadekelin jälkeen.

Hurjan pimeäksi on taas mennyt. Joka päivä pimeä tulee aikaisemmin, kohta syksy iskee päälle toden teolla. Kun ei vain menisi liian ankeaksi. Toisaalta aika ihanaa. Saa taas hautautua kynttilöiden ja lämpimän juotavan kanssa kotiin ja kukaan ei edes oleta, että olisi hilpeä ja reipas. Riittää, että on lauhkea ja ystävällinen.

Ai mikä essee? Ai mitkä vaalikoneet?

Tää lintsaa. Oikeastaan istun tässä koneeni ääressä kirjoittamassa englanninkielistä miniesseetä, tai oikeastaan yhteenvetoa. Valmiina on reilu puoli sivua, kaksi tarvittaisiin…deadline huomenna eikä yhtään huvittaisi! Inhoan englantia ja vaikka en inhoaisikaan, en osaa sitä. Mutta harjoittelen ahkerasti – joskus toiste.

Vaihtoehto ja hyväksyttävä selitys numero kaksi tälle koneen ääressä vetkuttelulle olisi vaalikoneisiin vastaaminen. Olenhan ehdolla kunnallisvaaleissa ja vähin mitä voin tehdä muutamia ääniä saadakseni, on tehdä asiasta julkinen ja sitten vastailla noihin vaalikoneisiin. Eihän hommassa sinänsä mitään vikaa olekaan. Monet kysymykset vain vaatisivat todellista pohtimista (ja on siellä tosi typerästi muotoiltuja kysymyksiäkin joukossa). Ei taida onnistua näillä ajattelulihaksilla tähän aikaan illasta ja englannin tehtävän pyöriessä päässä. Joten yritän lepuuttaa pieniä harmaita aivosoluparkojani, lueskelen tuttujen ja tuntemattomien blogeja ja moitiskelen itseäni siinä sivussa. Tuskin enää tämän vuorokauden puolella äidyn kovin produktiiviseksi. Onneksi aamulla on vielä aikaa esseelle ja ovat vaalikoneetkin vielä muutaman päivän auki…

Olin jumppaamassa tänään. Ensimmäistä kertaa aikoihin. Ja rankkaa oli, saa nähdä kuinka kömmin huomenna ylös sängystä. Sen jälkeen olin tuttavan (miespuolisen, jos sillä nyt mitään merkitystä on) kanssa kahvilla. Hassua, tunsin itseni ihan normaaliksi kansalaiseksi istuessani Pääkaupungissa kahvilassa, jutellessani ja nähdessäni ympärillä paljon muita ihmisiä, jotka myös istuivat kahvilla ja juttelivat. En tuntenut itseäni enää ollenkaan sosiaalisesti omituiseksi ja estyneeksi itsekseni. Ehkä joskus vielä normalisoidun. Innostuin niin, että kotiin saavuttuani pistelin facebook- ym. viestejä joillekin vähän kaukaisemmillekin tutuille. Ihan vain ollakseni sosiaalinen.

Vietin pitkän viikonlopun mökillä sienestämässä (muutamia kantarelleja ja joitakin mustia torvisieniä) ja marjastamassa (puolukkaa ihan niin paljon, kun vain jaksaa poimia). Hiljaisuus, metsä, sauna, kylmä järvi ja rauhallinen laiskanletkeä oleminen tekivät vallan hyvää. Taisi kyllä olla viimeinen mökkikeikka tänä vuonna, tässä kuussa ei ole aikaa viikonloppuisin ja jossain vaiheessa siellä alkaa olla jo niin ankeaa, ettei viitsi lähteä. Ehkä sitten hiihtämään talvella, jos sellainen suvaitsee tänä vuonna (tai ensi vuoden puolella) tulla.

Ulkona alkaa olla aika kylmä, minkä varmaankin jokainen on omalta osaltaan jo todennut. Kohta taitaa polkupyörä joutaa talvisäilöön. Latasin jo kautta bussikortille, vaikka tunsinkin itseni luovuttajaksi niin tehdessäni. On vain yksinkertaisesi liian kylmä pyöräillä pidempiä matkoja ja lyhyille välttää vanha pyöränrämäni, joka saa seistä koko talven ulkona (tosin katoksen alla eli ei sen oloissa oikeastaan ole valittamista).

Nyt tää menis kohta nukkumaan, ettei lintsaaminen jatku huomenna väsymyksestä johtuen.

Syksy on…

…ja kesä on pois. Eipä se toisaalta kunnolla edes muistanut tänne saapua, kesä nimittäin. Omituisen lämmintä ja hiostavaa on ollut viime päivinä, mutta viikonlopun aikana seurasin ensimmäisten keltaisten lehtien tuloa noihin parvekkeeni edessä oleviin koivuihin. Ja koska ikkunasta näkyvät pihlajatkin ovat täynnä syvänpunaisia marjoja, on hyvin syksyisen näköistä, vaikka suurin osa puista onkin vielä vihreänä.

Viikko sitten sunnuntaina eli elokuun viimeisenä päivänä olin Huvila-teltassa Helsingin juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Siellä todellakin tunsi syksyn alkaneen, oli nimittäin aivan mielettömän kylmä. Vaikka minä sentään olin varustautunut neuletunikalla takin alla, isolla huivilla hartioilla ja villasukilla jalassa, palelin niin, etten ollut varma kestänkö loppuun asti (no, minä nyt kyllä olen melkoinen vilukissa). Pakko oli kuitenkin sinnitellä, koska ei malttanut lähteä kesken. Lavalla olivat ensin Pauli Hanhiniemi ja Hehkumo, joiden kansanmusiikkivaikutteinen pop on todellista hyvän mielen musiikkia ja niin mukaansatempaavaa, että kylmyyskin unohtui siinä penkillä keikkuessa ja jalalla tahtia koputellessa. Tauon jälkeen esiintyi sitten Vuokko Hovatta ja jälleen oli mahtavaa musiikkia tarjolla. Hovatan ääni on huikea ja muusikot tosi taitajia. Nautinnollinen ilta, ei voi muuta sanoa.

Neulerintamalle kuuluu sukkia, onhan nyt Sukkasadon aika. Neljä paria valmistui viime viikon aikana, nyt on yksi pari tekeillä SecretWoolin sukkaklubilangoista. Sukkakuvia on näytillä Heinäladossa ja tämähän siis ei ole neuleblogi…

(Vaikka olisin kyllä nyt muutaman neulekuvan näyttänyt, jos ei Blogger olisi tehnyt tenää. Vihdoinkin olen saanut kuvia kameralta ja nyt sitten tämä mokoma Blogger ei lataa niitä mistään. Onneksi sukkakuvat sentään pääsivät jo oikeaan paikkaan.)

Eksyksissä

Eilen olin äitini ja toisen sisareni kanssa isovanhempien mökillä marjassa, sienessä, saunomassa ja uimassa. Ja eksymässä. Aika huvittavaa, äitini on liikkunut niissä metsissä kuusikymmentäluvulta lähtien ja me sisareni kanssa käytännössä koko ikämme, vaikka välillä on ollutkin eri syistä johtuvia taukoja. Nyt kuitenkin metsissä on suoritettu paljon hakkuita ja maisema on totaalisesti muuttunut. Niinpä onnistuimme jossakin kohtaa kääntymään hieman väärään suuntaan ja päädyimme vallan väärä pikkutien varteen metsästä ulos tullessamme. Epäilimme tietävämme, mikä olisi oikea suunta, mutta emme kuitenkaan viitsineet lähteä yrittämään metsän poikki, vaan etsimme talon (se hieman kesti: ensimmäinen oli autiona, toinen kesämökkikäytössä, vasta kolmannessa tärppäsi) ja kysyimme olinpaikkaamme. Olimme saapuneet naapurikunnan puolelle ja vaikka mökkijärvellemme ei ollut pitkä matka, ei sinne kyseisestä suunnasta myöskään johtanut tien tapaistakaan. Mukana ollut koirakin alkoi olla yliväsynyt, joten päädyimme helpoimpaan vaihtoehtoon ja tilasimme taksin, tai paremminkin talon emäntä soitti koulukyytikuskille, joka lupasi ajaa meidät mökille. Joten saavuimme mökille hienosti taksilla! Ajomatka oli noin kaksikymmentä kilometriä, kun linnuntietä matkaa oli ehkä kaksi, mutta ei huvittanut enää lähteä rämpimään ja koirankin olisimme varmaan joutuneet kantamaan… Kamalasti hirvikärpäsiä siellä oli! Ihan inhotti, illallakin vielä tuntui siltä, että niitä olisi joka puolella, vaikka olin jo saunonut, uinut ja vaihtanut vaatteet. Poimin jonkin verran kantarelleja (sienten suhteen olen aika valikoiva) ja muutaman litran puolukoita. Niitä olen tässä nyt pakastanut. Lounaaksi oli tänään kantarellimunakasta.

Huomisesta alkaen tuleekin sitten hieman toisenlaista satoa. Ilmoittauduin mukaan Sukkasatoon ja huomisesta alkaen Heinäladosta kuuluu olenko saanut jotakin aikaiseksi. Tänään viimeistelin elokuun viisi sukkaparia, jotta voisin sitten huomenna startata puhtaalta pöydältä. Keskeneräisiä huiveja, toppeja ym. ei tietenkään lasketa, kun eivät ole sukkia. Huiveista puheen ollen: alpakkainen Silmut-huivini osoittaa pahoja ufoutumisen merkkejä. Tekaisin tuossa jo yhden Fifin (ensimmäinen kolmiohuivini muuten) ja aloittelin taas uutta työtä. On niin rasittavaa tehdä neuletta, jonka mallikertaa ei opi ulkoa, vaan täytyy koko ajan tihrustella ohjetta. Toisaalta huivi on kyllä tulossa itselleni ja tarpeeseen, kun tämä syksy tästä viilenee, joten ehkä saan vielä tsempattua!

Kuulumisia

Ensin lankajuttuja: ilmoittauduin kesällä Titityyn lankaklubiin yllätysväreillä sekä Secretwoolin sukkalankaklubiin (pakettien saaminen on kivaa ja yllätykset huippuhauskoja). Viime perjantaina saapui ensimmäinen lähetys Titityyltä: Allhemp hamppulankaa kaksi vyyhtiä, vihreänä ja violettina. Maanantaina oli Secretwoolin vuoro: kaksi vyyhtiä Indie Dyer merinosukkalankaa, käsivärjättyä ja aika riemunkirjavana. Juuri siksi rakastan yllätyksiä, etten ikimaailmassa olisi tullut ostaneeksi violettia hamppulankaa taikka noissa kaikissa sateenkaaren väreissä loistelevaa sukkamerinoa. Koetan saada aikaiseksi siirtää kuvia koneelleni, jotta saisin lankojen kuvat myös blogiini. Vihreä hamppulanka olisi saattanut jopa päätyä minulle ilman klubiakin. Jotenkin olen aina niin kiinni piintyneissä värivalinnoissani, etten kuvittelekaan ostavani muita kuin vihreän, ruskean taikka punaisen sävyjä, ellen ehkä harmaita saapassukkalankoja. Nyt tulee siis kokeiltua jotakin uutta ja ainakin vyyhdillä langat todellakin viehättävät silmääni. Huippujuttu, toivottavasti lokakuu tulee pian (oho, olenkohan sekoamassa, ei kai kukaan voi odottaa lokakuuta) ja pääsen taas jännittämään uusia yllätyksiä!

Mitäs muuta? Lauantaina olin katsomassa Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta. Ja kyllä, olin vaikuttunut. Tosi hyvä, että tuli mentyä, olisi ollut sääli jättää se väliin. Vaikea siitä on tässä mitään sanoa lyhyesti. Joka haluaa jotakin tietää, lukekoon arvosteluita, niissä kaikki on jo sanottu. Ja katsomista suosittelen ehdottomasti. Tosin kirja kannattaa sitten olla luettuna, moni hienovaraisesti viilattu kohta olisi jäänyt tajuamatta, jos ei Linna sattuisi kuulumaan kotimaisiin lempikirjailijoihini. Yleisölle aika haastava toteutus, mutta superhyvä!

Tenttiä pukkaa yksi toisensa perään. Alkaa jo tosi pahasti rasittaa. Ja tulokset eivät koskaan tunnu tulevan ilmoitettuna päivänä. Taas olen jo päiväkausia jännittänyt erään tentin läpimenoa, tulokset luvattiin jo monta päivää sitten. Onneksi kesän pahimman tentin tulokset tulivat viimein ja sain huomata olleeni kolmosen arvoinen vastauksissani. En tosin tiedä millä ilveellä olen arvosanan saanut, en todellakaan ollut varma edes tentin läpimenosta, mutta tyytyväinen olen tietenkin.

Töissä on jotenkin kamalan rankkaa tai sitten olen muuten vain koko ajan väsynyt. En millään jaksaisi tehdä yhtään mitään, vaikka pitäisi lukea tenttiin (vaihteeksi) iltaisin ja huomenna olisi luentokin, samoin ylihuomenna. Saa nähdä jaksanko mennä. Yleensä aika hiljainen puhelimenikin ilmoittelee koko ajan olemassa olostaan, joko soi tai sitten piippaa tekstarien merkiksi. Juuri nyt, kun en jaksaisi suunnitella mitään, haluavat kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset ylipuhua minut mukaan kuka mihinkin.

Olipas taas negatiivinen vuodatus. Vaikea uskoa, että olen oikeastaan melko optimistinen ihminen ja yleensä hyvällä tuulella, kun näitä blogijuttujani katsoo. No, enköhän taas piakkoin piristy, ei tätä alakuloa voi ikuisesti kestää!

Tänään voisin potkia itseäni…

Kuka opettaisi minut avaamaan suuni oikealla hetkellä ja vielä sanomaan EI? Jälleen suostuin kolmeksi viikoksi töihin, vaikka olen muutenkin jo ylityöllistetty tentteineni, oppimistehtävineni ja järjestövelvollisuuksineni. Ja tarkoitus oli ollut myös saada tätä yksityiselämäpuolta hieman kuntoon. Nyt ei jää taaskaan aikaa edes sen miettimiseen, mitä oikeastaan haluan, saati sitten jollekin toimeenpanemiselle. Kaiken huipuksi huomasin kotiin tullessani, että olen hukannut ensi maanantain tenttiin luettavista artikkeleista kaksi. Eläköön! Saan huomenna käyttää englannin kurssin jälkeisen, kokousta edeltävän ajan artikkelimetsästykseen. (Ne ovat vielä lievästi sanottuna vaikeasti käsille saatavia tekstejä.) Muutenkaan tuohon tenttiin lukeminen ei edisty kovinkaan suunnitellusti. Englannin kurssi, joka sinänsä on tosi hyvä ja taatusti tarpeellinen, imee minusta kaikki mehut.

Edes neulerintamalta ei ole mitään miellyttävää sanottavaa. Huivi ei edisty, kun ei koskaan ole aikaa keskittyä neulomiseen ja perussukkien tikuttelustakin on mennyt maku. Mökille tekisi mieli sieneen ja puolukkaan, mutta näillä näkymin se ei onnistu ennen syyskuun puoltaväliä. Lieneekö silloin enää mitään kerättävää? Vaikka näillä säillä ei kyllä mikään kasva ja kypsy, joten ehkä sitten syksymmälläkin on vielä saatavilla satoa metsästä.

Ahistaa…

Nyt tulee angsteja ja ahdistusta tuutin täydeltä, mutta eikö blogi olekin olevinaan nettipäiväkirja? Ja mihinkäs muualle sitä pelkonsa purkaisi kuin päiväkirjaansa? Eikä tätä onneksi kukaan lue!

Onko oikeastaan minkäänlaista syytä ahdistukseen? No ei, elämä on ihan raiteillaan, niin hyvin kuin se tällaisella haahuilevalla iältään aikuisella, luonteeltaan ikuisella kakaralla vain voi olla. Vaikka tili juuri nyt on tyhjä (käyttö-/palkkatili siis, kai niillä muilla rahaa olisi, jos viitsisi nostaa), ei se tarkoita, etteikö töitä ja toimeentuloa löytyisi, ainakin keikkaluonteisesti työtä riittää. Mutta kun olisi ihana saada joskus säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin! Jos edes valmistuisi, voisi alkaa tuollaista työtä etsiä. Vaikka kukapa nyt juuri tällaista toistaitoista humanistia etsisi, joten ei ainakaan oman alan töiden löytäminen tule helppoa olemaan edes maisterin paperit taskussa. Ja se valmistuminen…gradua pitäisi edes aloittaa, jos sen haluaa saada valmiiksi. Mutta kun minä en kykene! Suunnittelen vain koko ajan kamalasti kaikkea muuta opintoihin liittyvää, osin jopa ylimääräistä, tekemistä, ettei gradulle jäisi aikaa. Opintopisteitä olisi vaikka muille jakaa. Valmistuminen on kiinni nimenomaan isosta pahasta geestä. Ja siitä yhdestä tutkintoon mukaan haluamastani sivuainekokonaisuudesta, mutta se nyt valmistuu joka tapauksessa syksyllä ilman mitään suuren suuria ponnistuksia.

Epämääräisen opiskelu- ja työelämän kanssa voisi vielä jotenkin elää, jos yksityiselämän puolella olisivat asiat kunnossa. Etenkin tuolla suhderintamalla, joka tosin loistaa olemattomuudellaan. Joku mainitsi, että elämästä tulee helpompaa heti, kun muistaa, ettei koko elämä ole yläaste. Eli ei kannata koko ajan luulla, että toiset tekevät kaikkensa loukatakseen ja ivatakseen. Juuri tuo on minun ongelmani. Jokaisen lupaavasti alkaneen suhteenpoikasen tukahdutan pelossa, että toinen satuttaa minua, jos en ehdi edelle. Ja sitten tuntuu taas niin pahalta. Minähän en tietynlaisen aika vahvan ujouteni (joka tosin useimmiten piiloutuu hölötyksen ja supersosiaalisen ulkokuoren alle, ks. blogin nimi) takia edes järin usein tutustu ”hyvää päivää” –tasoa paremmin uusiin tuttavuuksiin. Small talkissa olen hyvä, mutta kaikki mikä menee siitä yli, on minulle todella vaikeaa. Ja sitten minä idiootti vielä aina katkaisen lupaavat alut yläastetraumassani! Nuo elämäni kamalimmat kolme vuotta (tai kaksi ja puoli, seiskan syyslukukaudella sain vielä olla rauhassa), joista nyt on jo ikuisuus, vaikuttavat edelleenkin lamauttavasti. Edelleen olen kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa, joissa minun pitää puhua, punainen kuin keitetty rapu jokaisen puheenvuoroni jälkeen odottaessani räkäistä naurua, jonka uskon yhä seuraavan jokaista sanaani. Tiedän kyllä olevani sanavalmis ja aika fiksukin, tiedän myös, etten ole huono puhuja. Kuitenkaan, vaikka järki niin väittäkin, en osaa uskoa, että joku voisi arvostaa jotakin sanomaani. Aina kun joku on minulle kohtelias, ajattelen hänen ivaavan. Jos joku on ystävällinen, mietin heti, milloin tulee homman pointti eli joku loukkaus. Heti nauttiessani vähänkin syvällisemmästä ja henkilökohtaisemmasta keskustelusta alan odottaa jotakin piikkiä…ja tökkäisen varmuuden vuoksi itse ensimmäisenä. Olen itse sataprosenttisen luotettava ja loukkaannun, jos luotettavuuttani tai rehellisyyttäni epäillään. Kuitenkaan en uskalla luottaa kehenkään. Osoitan epäluottamusta ja samaan aikaan sydämeni vuotaa verta, koska olen niin ilkeä (perusluonteeni on kaikkea muuta kuin ilkeä). Ristiriitaista vai mitä?

Aika pitkä esipuhe, jonka tarkoituksena on vain kertoa, että olen ihan helvetin yksinäinen! Olen päiväkausia ajatellut erästä henkilöä, jonka kanssa olin tekemisissä aikoja sitten, siitä taitaa olla jo pari vuotta. Vähän aikaa sitten tutustuin mieheen, johon tutustuisin mielelläni paremmin (tuntuu olevan jopa molemminpuolista), mutta en vain saa tuota toista päästäni. Koko juttu meni silloin aikoinaan niin typerästi, kaatui ehkä (molempien?) henkilökohtaisiin ongelmiin, joista ei saatu puhuttua. Sen jälkeen on ollut muitakin, mutta he eivät suinkaan ole jääneet kummittelemaan päähäni, vaikka itseni kohdalla normaali kaava onkin toistunut. Jos en tuolloin olisi koko ajan pelännyt sitä henkistä iskua yläastesyndroomani takia, olisin ollut huomattavasti aloitteellisempi. Mutta juuri silloin, kun tilanne tuntuu kaikista lupaavimmilta, on syndroomakin vahvimmillaan. Koska vain, jos välitän itse oikeasti ja lujaa, voin myös tulla kunnolla loukatuksi. Pääseeköhän tällaisesta noidankehästä joskus eroon? Tällä hetkellä yksinäinen tunteellinen siili sisälläni itkee taas piikkikuorensa alla ja haluaisi päästää esille sen hyvän kiltin ja hellän puolensa…mutta ei taaskaan uskalla.

Tuntuu syksyltä

Tänään tuntuu ihan syksyltä. Kylmä ei oikeastaan ole, mutta aamupäivän kaatosade, jonka aikana kävin kaupassa ja kirjastossa, sekä tuo tuulinen ja harmaa perussää saavat olon lokakuiseksi. Ja minä kun olisin halunnut mennä poimimaan vadelmia!

Olin kutsunut vieraita, ihan vain perhettä, mutta siivota ja leipoa piti kuitenkin. Pitäisi oikeastaan kutsua useammin ihmisiä kylään. Tulisi siivottua säännöllisemmin. Minä kun en ole mikään kodin hengetär, eikä siivoaminen ilman hyvin pätevää syytä oikein maistu, vaikka kämppäni minua siistinä paremmin miellyttääkin. Tällainen pikkuyksiö pitäisikin pitää aina tiptop-kunnossa, koska pienikin epäjärjestys näyttäytyy potenssiin kymmenen näissä neliöissä, kun joka paikka on täynnä tavaraa. (Hamsteri on hamsteri eikä siitä muuksi muutu…minä rakastan tavaraa, varsinkin vanhaa ja patinoitunutta, tekstiileissä lisäksi värejä!) Pakastimessa oli vielä purkillinen viimekesäistä puolukkaa ja toinen mokoma viimevuotisia suppilovahveroita. Niinpä tarjoilulistalla oli sienipiirakkaa ja puolukkapiirakkaa. Täytyihän nuo vanhat käyttää pois, kun kohta voi jo lähteä metsään poimimaan uusia!

Tenttejä on ollut tenttien perään. Olen ilmeisesti jälleen kerran ajattelut kesää suunnitellessani, että päivässä on kesäisin 48 tuntia ja viikossa 10 päivää. Muulla tavoin en voi itselleni noita opintotavoitteita selittää. Seuraavaan tenttiin on nyt sentään reilu viikko, mikä ei kyllä paljoakaan lohduta, kun tiedän, että ensi viikolla on englannin kurssi, viisi tuntia joka päivä. Huh, muistaakseni ajattelin keväällä, että otan tänä kesänä vähän iisimmin kuin menneinä kesinä opiskelun aloittamisesta lähtien. Taisi olla taas harhaluulo…

On tässä vähän ehditty huvitellakin. Olin viime viikolla katsomassa Suomenlinnan kesäteatterissa Ryhmiksen Tuntematonta sotilasta. Ja tykkäsin lujaa. Sattui vielä tosi kesäinen päivä ja ilta, joten pääsimme oheistuotteena nauttimaan kesäisestä Suomenlinnasta. Huomenna on tarkoitus matkata Tampereelle Ratinaan Suomi-ilmiö –tapahtumaan (tenttikirjan kanssa kylläkin, onhan junassa yhteensä melkein neljä tuntia aikaa!) eli vähän kuuntelemaan suomirockia. Ensi viikon lauantaina on sitten vuorossa Kansallisteatterin Tuntematon sotilas.

On noissa tenteissä hyväkin puolensa: minähän neulon lukiessani koko ajan (jotakin simppeliä sen pitää tietysti olla) ja niinpä on valmistunut kasa perussukkia ja pari toppia. Topit ovat menneet lahjoiksi, sukkia koetan kuvailla, kunhan kaikilla on parit ja saan ne viimeisteltyä. Jostain syystä viimeistelykeiju ei ole löytänyt tietään luokseni ja siksi monet melkein valmiit työt jäävät roikkumaan. Eikö joku voisi keksiä itsensä viimeisteleviä lankoja? Puikoilla on myös elämäni ensimmäinen pitsineule. Olen jo pitkään ajatellut yrittää ja nyt hetken mielijohteesta aloin neuloa itselleni syksyksi vihreän kirjavasta alpakasta Kotilieden Silmut-huivia. Aika monta kertaa tuli alussa purettua (ja se muuten ei ole kivaa, jos lankana on alpakkaa…), mutta nyt alan jo osata. Tuon työn kanssa ei kylläkään voi lukea, se vaati melkoista keskittymistä pitsinoviisilta. Ja kun yhden 16 kerroksen mallikertaa menee tällä hetkellä vielä noin puolitoista tuntia, ei edistyminen ole järin nopeaa. Eilen onnistuin ensimmäistä kertaa neulomaan koko mallikerran ilman yhtään virhettä ja täysin ilman purkamista! Ehkä tuo vielä muuttuu iloksi…

Putous arkeen

Eilen illalla juuri niin paljon ennen yhdeksää, että kerkesin vielä juosta lähikauppaan täydentämään jääkaapin olematonta sisältöä, saavuin mökiltä metsittyneenä ja nuutuneena. Parin viimeisen päivän aikana poimitut marjat (mustikat ja vadelmat) piti vielä huolehtia pakasterasioihin ja kantarellit täytyi heivata paistinpannulle, jotta nesteen sai pois ja sienet pakastuskuntoon. Kun vielä ottaa huomioon hiustenpesun (järvivesi on ihanaa ja tekee hyvää, mutta oli kuontalo silti kaikkea muuta kuin puhdas!) ja yleisen siistiytymisen, jotta olisi aamulla nopeasti taas töihin kelpaavan näköinen, oli selvää, että kello oli kamalasti, kun pääsin vihdoinkin nukkumaan. Eikä uni tullut, ei sitten millään. Sitähän saattaisi vaikka nukkua liian pitkään aamulla, joten parempi olla kokonaan nukkumatta, tuntui elimistöni huutavan.

Ja aamulla olo olikin ankea. Työt, tentti ja pyykkivuori odottivat hoitajaansa. Ensin siis aamulla töihin, missä kyllä oli ihan kivaa kaikkien ollessa vielä hieman lomaisissa tunnelmissa. Sitten suoraan töistä kiireellä tenttiin, joka ei totisesti mennyt putkeen. Ja vauhdilla kotiin, jotta ehtii pestä edes yhden koneellisen pyykkiä ennen liian myöhäistä iltaa. Ja sitten selvittämään puolentoista viikon sähköpostisumaa, jota en eilen jaksanut vilkaistakaan. On tämäkin elämää!

Tulikohan tarpeeksi valittelua ja itsesääliä? Nimittäin: lomalla oli ihanaa, mökillä todella mukavaa, sääkin helli ja elämä maistui…ja maistuu edelleen. Joskus vain täytyy saada hieman nurista. Ja loppujen lopuksi oli kiva tulla kotiin. Sillä oma koti kullan kallis. Kaikesta pyykkäämisestä ja herätyskellosta huolimatta. On myös ihanaa päästä taas neulomaan (lomalla tuli kuin tulikin ostettua lankaa taas kerran), mukavaa olla sivistyksen parissa ja päästä nettiin milloin haluaa. Hauskoja asioita on luvassa mm. huomisen teatterin muodossa (Ryhmiksen Tuntematon sotilas Suomenlinnassa) ja lievä jännitystäkin on ilmassa: olenhan liittynyt pariinkin lankaklubiin ja pianhan saa jo jännätä postipojan käyntiä! Ja pääseehän sinne mökillekin takaisin, ei se ole minnekään hävinnyt maan päältä (ei ainakaan ollut vielä eilen puoli kuuden kieppeillä).

Yhä olemassa

Onpas taas kulunut aikaa viimeisestä blogimerkinnästä. Kiirettä on pitänyt ja osittain on myös kirjoittamislaiskuus vaivannut. Enkä ole edes tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, saati ajatellut ajatuksia, jotka ansaitsisivat tulla kirjatuksi.

Viimeiset pari päivää ovat olleet niin kesäisiä, että tunnen taas herääväni eloon auringon ja meriveden yhteisvaikutuksesta. Ranta on mahtava paikka lukea tentteihin, aurinko paahtaa ja välillä voi käväistä uimassa viilentyäkseen. Eilen illalla kotiin tullessani pyörätien yli juoksi siili. Oli kiva nähdä, että niitäkin taas on. Tuntuivat nimittäin lähes hävinneen täältä muutamien vuosien ajan.

Alusta asti minulle oli selvää, etten perusta mitään neuleblogia, vaikka niitä mielelläni seuraankin. Olen pitänyt omaa neulomistani sen verran alkeellisena, etten ole nähnyt mitään syytä esitellä tuotoksia. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, etten saa mitään muutakaan aikaiseksi, joten voin yhtä hyvin kirjata ylös aikaansaannoksiani käsitöiden saralla. Mutta ei tämä silti oikeaksi neuleblogiksi muutu, kyllä täällä edelleen (tai paremminkin tulevaisuudessa) aika yleisiä asioita eri aiheista käsitellään. Saatan kuitenkin lisäillä kuvia neuleistakin jatkossa (kunhan ensin saan otettua niitä).

En nimittäin todellakaan ole tehnyt viime aikoina muuta kuin neulonut tenttiin lukiessani. Ja muutenkin iltojeni iloksi. Kesätoppivillitys erilaisista bambu- ym. muotilangoista on kova ja jotakin on jo valmistunutkin, enemmän tai vähemmän onnistuneita topintekeleitä. Tänä aamuna kiinnitin viisi nappia ja sain siten valmiiksi ekopuuvillasta neulotun lyhythihaisen neuletakin johon olen tosi tyytyväinen. Materiaali on todella pehmeän ja miellyttävän tuntuista ja lankaa oli puuvillaksi mukava neuloa (sanoo nimim. puuvillalankakammoinen). Saumatkaan eivät ole niiiiiiin kamalan näköisiä kuin yleensä. Tosin saumoista olen kyllä nyt saanut tarpeekseni vähäksi aikaa, joten pyöröpuikoilla on Novitan Bambusta itselle tuleva toppi, johon ei tule yhtä ainutta saumaa. Ehkä joskus vielä opin tekemään siistejä saumoja, mutta juuri nyt se tuntuu mahdottomalta. Joitakin sukkiakin on työn alla, kuten aina. Jotenkin vain eivät tunnu edistyvän. Ehkä taas noin viikon kuluttua, kun olisi tarkoitus ruveta reissaamaan mökeillä. Autossa tykkään neuloa sukkia, kun puikot eivät koko ajan osu johonkin, kuten pitkillä puikoilla valitettavasti on tapana.

Näin muuten viime yönä merkillistä unta, jossa minua puri kyy pohkeeseen. Uni oli niin todentuntuinen, että herätessäni meni hetken aikaa, ennen kuin uskoin, että jalkani EI ole turvonnut kaksinkertaiseksi. Jalkaterässäni kyllä oli jo pari päivää aiemmin kaksi pistosjälkeä vierekkäin, mutta eivätköhän ne liene vain jonkin hyttysen tai muurahaisen tekosia, olivat nimittäin täysin harmittomia eivätkä edes tuntuneet mainittavasti.

Auringon herättämänä

Ei muuten ollut taannoin lasi rikkonut fillarinkumia vaan nasta. Niitä tuskin itsestään joutuu pyöräteille, joten ilmeisesti kyseessä oli Lauttasaaren vitsauksiin useampana kesänä kuulunut ilmiö… No, nyt on kumi paikattu – eikä hetkeäkään liian myöhään, koska tällä säällä en voisi kuvitellakaan istuvani bussissa. Auringosta täytyy nauttia, kun se kerran näin aikaisin alkaa näillä leveysasteilla porottaa. Meri välkehtii, linnut laulavat ja kukat kukkivat pyöräteiden varrella. Nyt on taas se aika vuodesta, kun kuntoilustakin tulee pelkkää nautintoa!

Vappupäivänä olin sisareni kanssa siivoamassa isovanhempien mökkiä talven jäljiltä ja olisin voinut heti jäädä sinne viikoksi. Valitettavasti työt odottivat taas tänään tekijäänsä. Kevät on harvinaisen pitkällä ja mökillä tuntui jo aivan kesäiseltä, vaikka olimme siellä useita viikkoja aikaisemmin kuin yleensä. Järven toisella rannalla joku rohkea jo oli uimassakin. Se tuntui sentään hieman liioitellulta. Vaikka…jos olisimme yöpyneet ja lämmittäneet saunan, olisin ehkä saattanutkin heittää talviturkin…

Täällä kotona talon kulmalla kasvava suuri tuomi on jo kasvattanut nuppunsa valtaviksi, kukinnan alkuun ei voi olla enää montaa päivää, kun säänkin on ennustettu jatkuvan lämpimänä ja aurinkoisena. Kyllä kevät on sitten ihanaa aikaa. Vaikka odotan kyllä kesääkin…en vähiten loman takia!

Fiilis pilalla

Että osaa ketuttaa. Ajelin kaikessa rauhassa pyörällä rantoja pitkin kotiin Pääkaupungista maisemia ihaillen ja kevättä haistellen, kun huomasin takakumin olevan tyhjä. Pumppasin ja yritin jatkaa…taas aivan tyhjä ennen kuin olin metriäkään polkenut. Mitä ilmeisimmin on siis oikein kunnon reikä sisäkumissa. Ja kotiin matkaa vielä kilometritolkulla eikä tietenkään paikkausvälineitä mukana. Huomasin kyllä liikkeellä ollessani useamman kerran, että pyörätie on täynnä rikottua lasia, joten yllätyksenä ongelma ei tullut. Silti se on aina yhtä ärsyttävää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa huolehtia roskistaan ja tyhjistä pulloistaan. Tai vielä pahempaa: ihmiset, jotka tahallaan rikkovat lasia tai ripottelevat nastoja pyöräteille vain ja ainoastaan muita kiusatakseen. Teki mieli huutaa ja raivota, mutta mitä sekään olisi auttanut. Minä sentään olen pyöräilykilometreihin verrattuna selvinnyt suhteellisen vähillä rengasrikoilla. Jotkut ystäväni paikkaavat harva se viikko. Silti olen katkera ja vihainen, yksikin tahallaan aiheutettu tai välinpitämättömyydestä johtuva puhjennut kumi on liikaa. Ja niihin laseihin (tai muihin teräviin esineisiin) olisi voinut minun polkupyöräni sijaan osua myös lapsi tai koira. Kuka kumma saa nautintoa heikompiensa vahingoittamisesta?

Ai niin, miten selvisin kotiin ja tietokoneen ääreen? Onneksi veljeni oli valmis hakemaan minut ja Nopsani autolla ja heittämään meidät kotiin. Kiitos hänelle, säästyi huomattavasti aikaa ja monta talutettua kilometriä. Ja lähipäivinä sitten paikkaushommiin, onneksi vanha fillari seisoo telineessä pumpattuna ja valmiina auttamaan huomisen työmatkoissa!

Työntäyteisen tauon jälkeen

Onpas taas kulunut aikaa sanaakaan kirjoittamatta. Tai siis ei todellakaan kirjoittamatta, tulihan se seminaarityö tehtyä, tyyliin: tehtävä suoritettu, laadulla ei niin väliä… No, pääasia, että tuli valmiiksi ajoissa, en minä mitään huipputyötä kuvitellutkaan kirjoittavani. Viikko seminaarin jälkeen oli sitten tentti, johon en loppujen lopuksi kyllä kerinnyt (lue: jaksanut) oikeastaan ollenkaan lukea, saa nähdä meneekö uusimiseksi. Nyt olen ikään kuin tyhjiössä. Kaikki kamalat kamppailut deadlinejen ym. kanssa ovat hetkeksi ohi, enkä oikein tiedä, mitä muuta elämässä voisi tehdä kuin koettaa potkia itseään tekemään odottavia töitä. Ehkä minä pian nousen tyhjiöstäni ja valistun; täytyyhän maailmassa muutakin tekemistä olla kuin työ!

Tänään illalla kotiin tulessani huomasin, että ulkona tuoksuu aivan selvästi ja yksiselitteisesti kevät. Illallakin lämpötila plussan puolella ja kuitenkin kirkas sää ja hieman kostea ja multainen tuoksu. Se tarkoittaa aina, että talvi on ohi. (Voiko joku, jota ei ole koko vuonna oikeastaan ollutkaan, olla ohi?) Puissa on jo hiirenkorvat ja kukatkin kukoistavat, ainakin sipulikasvit sekä sini- ja valkovuokot. Fillarikaudenkin olen jo aloittanut ja jopa käyttänyt ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyörän huollossa. Kelpaa sillä nyt ajella. Tosin bussikortilla on vielä ladattuna kautta viikon verran ja niinpä olin tänäänkin illalla Pääkaupungissa bussilla. Täytyy aloittaa tuo pyöräily varovasti, koska ei paljoa ole tullut kuntoiltua viimeisten kuukausien aikana.

Jospa mielialakin tässä hieman kohoaisi auringon ja lämpötilan mukana. Olisi suunnattoman mukavaa olla vähän pirteämpi ja aktiivisempi.

Deadlinen uhka niskassa

On edelleen niin rauhallista. Jo pitkäperjantaista, siis toissaillasta, asti olen ihmetellyt kaupungin hiljaisuutta. Tuo kotini ohitse kulkeva yleensä niin vilkkaasti liikennöity tie on kuin jouluna ja kerrostalojen ikkunat ovat pimeinä. Eilen oli myös rauhallista, jopa ruokakaupassa sai kaikessa rauhassa suorittaa ostoksensa. Ilmeisesti pääsiäisvapaan hyödyntäminen matkustamiseen alkaa olla yhä yleisempää. Täällä kaupungissa ainakin on juhannusmainen tunne: missään ei näy ristisielua…

Mielelläni olisin itsekin häipynyt mökille pariksi päiväksi rentoutumaan, kutsukin oli voimassa, mutta aikatauluni kielsi kaiken rentoutumisen ajattelemisenkin. Tämä itselleni erittäin epämiellyttävä ja rasittava paha tapa hoitaa kaikki kirjoitustyöt vain hieman ennen deadlinea aiheutti sen, että saan viettää pääsiäisen neljän päivän vapaaputken tiiviisti tietokoneen ääressä naputtelemassa seminaarityötä, joka on pakko vetää hatusta, kun ei ole muka ehtinyt suunnitella sitä aiemmin ja tehdä alustavia tutkimuksia. On se sitten outoa, että vaikka olen lokakuusta lähtien tiennyt työstä (no joo, oikeastaan seminaariin ilmoittautumisesta lähtien eli viime toukokuusta) ja marraskuun lopusta asti on tarkka palautuspäiväkin ollut tiedossa, en osaa aloittaa työtä ennen kuin puolitoista viikkoa ennen deadlinea. Aina sama juttu, osaan aloittaa kirjoittamisen vasta pakon edessä, vaikka tiedän, että se olisi väljemmällä aikataululla hurjan paljon helpompaa. Ei voi mitään, pakko yrittää saada työ nyt tehtyä. Enpä toisaalta ole vielä koskaan palauttanut mitään liian myöhään, joten ehkä tämäkin tästä vielä valmistuu, vaikka tekstin laadusta en voikaan mennä takuuseen.

Pahana hidasteena kirjoitustyölle on tietenkin kokopäiväinen työnteko. Siksi olin ajatellut saada työn jo aika hyvään vaiheeseen nyt pääsiäisen aikana. Ikävä kyllä kirjasto sulki torstaina ovensa jo neljältä enkä ehtinyt siis enää töiden jälkeen hakea varaamiani kirjoja. Ilman tuota materiaalia en pääse kovinkaan pitkälle. Ehkä voin saada puolet kirjoitettua ilman niitä muutamia keskeisiä kirjoja. Täytyy sitten tehdä loppu ilta- ja yötyönä ensi viikolla ja viikonloppuna. Ajatus ei innosta, mutta omapahan on vikani. Kaiken huipuksi olen ilmeisesti tulossa kipeäksi, joten voi olla, etten huomennakaan ole luovimmillani…

Maisemataulu illassa

Tänä iltana tulin bussilla Pääkaupungista kotiin hieman ennen pimeän tuloa (pilvettöminä ja vain vähän pilvisinä päivinä on muuten jo ihanan kauan valoisaa!). Reittihän kulkee useampia siltoja pitkin meren yli. Tylsistyneenä ja väsyneenä ulos tuijottaessani havahduin äkkiä tajuamaan, kuinka mielettömän näyn äärellä juuri olin. Meren yllä oli sakea sumu, joten jopa aivan lähimmät saaret näkyivät vain aavemaisen harmauden läpi. Reilun sadan metrin päässä ei ollut mitään muuta kuin sumua. Edessä näkyi tie ja lähimmät autot. Lopuista autoistakin näkyivät vain valot tai sitten ei mitään. Keilaniemen tornien tullessa näkyviin, koko maisema muuttui vielä epätodellisemmaksi. Noista torneista, tai oikeastaan vain kahdesta korkeimmasta, näkyivät vain huiput. Muuten nekin olivat meren yllä leijuneen sumun peitossa. Ylimmäiset kerrokset valoineen näyttivät leijailevan ilmassa tyhjän päällä. Vielä muutama kilometri eteenpäin ja kaikki oli jälleen kuten aina. Meri jää siinä kohden jo kauemmaksi tiestä, joten sumu ei enää ulottunut Länsiväylän ylle. Hetken tuota epätodellista kauneutta vain kesti, mutta se riitti pyyhkimään tympeyden mielestäni ja olin taas onnellinen siitä, että elän veden ääressä. Tällaiset luonnon aiheuttamat kauniit hetket eivät nimittäin ole ollenkaan harvinaisia. Usein kotimatkalla voi katsella maisemaa kuin kaunista taulua, niin tänäänkin.

Suksien suhinaa

Tänään avasin oman hiihtokauteni. Kuulostaa aika typerältä sanoa tuollaista maaliskuun neljäntenä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta hiihdetään tai ulkoillaan muuten vain jäällä ja nautitaan keväisestä auringonpaisteesta, ainakin täällä meillä päin. Mutta koska tänä talvena mikään ei ole kuten ”yleensä”, eikä jäistäkään ole tietoakaan, olen nyt ihmeissäni ja kummissani ja ikionnellinen, että ollenkaan pääsin ladulle. Tuntui mielettömältä lykkiä niityllä ja nauttia hitaasti rasituksen seurauksena saapuvasta väsymyksen tunteesta. Pitäisi kai urheilla enemmänkin, jotta pääsisi useammin nauttimaan moisesta olotilasta. En vain viitsi millään lähteä ulkoilemaan kurasäällä eikä vastaava tunne ole saavutettavissa jumpan avulla, vaikka jumppakin toki saa hyvälle mielelle. Toivottavasti vielä muutamana päivänä pääsisi suksien päälle ennen kuin talvi lopullisesti väistyy, eihän kevään tuloon todellakaan voi olla enää kovin pitkä aika. Kunto ei tänä vuonna hiihtämällä kasva, mutta täytyy lajista kuitenkin nauttia sen pienen hetken ajan, kun on mahdollista.

Hiihtelin niityllä, jolle aina ilmestyy latu niin pian, kun lunta suinkin on tarpeeksi. Työpaikka sattuu olemaan ihan vieressä ja samoin isovanhempieni koti, jonka pihavajassa voin siten kätevästi säilyttää suksiani. Tämä järjestely mahdollistaa hiihtämisen silloin, kun missään muualla ei vielä ole tarpeeksi lunta. On myös helpointa mennä urheilemaan suoraan töistä. Kukapa ei tuntisi sohvan vetovoiman aiheuttamaa ongelmaa, jos ensin lähtee käymään kotona. Se, että hiihtämiseni ollenkaan onnistuu tällä etelärannikolla keskellä kaupunkia, on täysin niiden ystävällisten sielujen ansiota, jotka heti ruohikon peityttyä lähtevät tekemään latua kyseiselle niitylle. Minun onnekseni lähistöllä asuu paljon hiihtämisestä pitäviä eläkeläisiä, jotka puskevat ladun valmiiksi sillä aikaa, kun minä vielä olen töissä. Töiden jälkeen minä ja monet muut (kuten tänään jälleen havaitsin) pääsevät sitten hiihtämään valmiille ladulle. Suuri kiitos kuuluu näille puurtajille. Heidän intonsa ja jaksamisensa mahdollistavat meille monille muillekin hiihtämisen nautinnon. Itse kun on pakko myöntää, ettei lähde liikkeelle, ellei latu ole jo valmiina…

Runoudesta

Olen hulluna kirjallisuuteen. Nyt sanoisin tietysti mieluiten, että kaikenlaiseen kirjallisuuteen, kunhan on hyvää. Se olisi kuitenkin valhe eikä umpirehellinen luonteeni salli valehtelemista. Siispä tarkennan: pidän proosasta, kaikenlaisesta proosasta, sekä taiteellisesta ja syvällisestä korkeakirjallisuudesta että hömpästä viihdekirjallisuudesta. Kunhan ei ole scifiä ja fantasiaakin luen vain rajoitetusti. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestakin pidän. Draamastakin pidän, vaikka mieluummin katselenkin sitä teatterissa kuin luen kirjasta. Runoudesta en välitä. Tämä onkin suuri puute ihmiselle, joka on olevinaan kirjallisuuden alan akateemikko (ainakin melkein).

En ole koskaan pitänyt runojen lukemisesta. Joskus sattumalta törmään runoon, joka pistää ajattelemaan ja sitten saatan lukea samalta kirjoittajalta kokonaisen teoksen tai jopa useamman. Noin yleisesti ottaen pidän runoja kuitenkin tylsinä (erittäin hyvä, että tällaisia blogeja voi pitää anonyymisti, kukaan ei voi lynkata minua sanojeni tähden) enkä jaksa lukea niitä. Ehken ole tarpeeksi syvällinen ajattelija, runoissahan merkitys on usein piilotettu jonnekin sanojen taakse. Joka tapauksessa opintoihini pakollisina kuuluneet lyriikka-analyysit ja vastaavat olivat minulle raskasta pakkopullaa. Saatan joistakin runoteoksista jopa nauttia, mutta niiden analysoimista pidän kidutukseen verrattavana velvollisuutena. Onneksi tuo aika on ohi, kukaan ei enää pakota minua analysoimaan yhtäkään runonpätkää.

Omistan jokusen runoteoksen. Mistä lienee minun hyllyyni päätyneet. Joukossa on vain yksi, joka todellakin näyttää luetulta. Se onkin sitten puhkiluetun näköinen. Kyseessä on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Olen saanut sen lahjaksi parivuotiaana. Sivuilla on varhaisen luovuuteni lyijykynäjälkiä, taitaa joukossa olla jo kirjainharjoituksiakin. Etusivulla lukee nimeni äidin kirjoittamin tikkukirjaimin. Selkämys on irronnut aikoja sitten. Kansien kulmat ovat kuluneet lerputtaviksi ruskeiksi pahviläpysköiksi, kannen värit ovat haalistuneet. Sivuilla on jos jonkinnäköisiä läiskiä, kulmat ovat taittuneet. Osansa kirjan kulutukseen ovat tietenkin antaneet myös kolme nuorempaa sisarustani. Suurin syyllinen olen kuitenkin itse. Olisinhan joskus jopa halunnut nukkua tämä kirja kainalossani. Niin paljon pidin siitä ja sen sisältämistä runoista, jotka olen joskus osannut ulkoa. Tästä kirjasta löytyy myös runo, joka edelleen on minun lempirunoni. Mitenköhän saatoin jo muutaman vuoden ikäisenä aavistaa, että ”Tunteellinen siili” on kuin minusta kirjoitettu. Vai olikohan runo ensin ja itse muokkauduin sen mukaan? Jotain itsestäni ja luonteestani (etten sanoisi: kehitystasostani) kertoo ehkä se, että edelleenkin pidän eniten juuri lastenkamarin nonsensesta. Mutta se vain pitää paikkansa: tämä voisin olla minä:

”Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja sen on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.”

(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu)

Jumpan ihanuus ja kurjuus

Tänään olin venyttelemässä. Siis ohjatulla jumppatunnilla, jolla keskityttiin erilaisiin pitkäkestoisiin venytyksiin. Viimeksi taisin käydä jumpassa – minkäänlaisessa – viime vuoden puolella, marraskuussa. Sen jälkeen iski jonkinlainen alakulokausi, jonka aikana sain vain juuri ja juuri pakolliset toimet hoidettua. Ei puhettakaan mistään ylimääräisestä eikä ainakaan jumpasta! Sen kyllä huomasi tänään. En ole koskaan ollut notkea, mutta olin jo unohtanut kuinka jäykkä olen ilman jatkuvaa harjoitusta… Syksyllähän kävin useamman kerran viikossa aerobicissa ja kerran tai kaksi viikossa myös venyttelyssä. Olin siis ”hiukkasen” paremmassa ja taipuisammassa kunnossa kuin nyt. Venyttelyn aikana ja sen jälkeen tuntui, kuin olisin kulkenut mankelin läpi. Millaista mahtaa tulla perjantaina, kun olen menossa ensimmäiselle aerobista kuntoa ja lihaskestävyyttä vaativalle jumppatunnille sitten marraskuun? En ehkä ole kykeneväinen nousemaan sängystä lauantaiaamuna. No, ainakin tiedän, mistä kivut ja säryt ovat peräisin.

Jumppatunnit saavat minut usein masentuneiksi. Ei itse asia eli liikunta, siitä pidän kyllä ja tulen jopa helposti riippuvaiseksi hyppimisestä joukon mukana. Minua kiusaava asia on alemmuuskompleksinen ajattelutapani, joka saa minut koko ajan vertaamaan itseäni muihin ja kuvittelemaan, että olen

a) lihavampi (ei pidä paikkaansa, olen sopivaa keskitasoa, ennemmin hoikanpuoleinen kuin pulleahko)
b) jäykempi (kyllä, olen jäykkä, mutta niin ovat monet muutkin, en suinkaan ole mitenkään silmiinpistävän epänotkea)
c) huonompi pysymään rytmissä (ei muuten pidä paikkaansa, rytmintajuni oli ainoa, joka surkean lauluääneni ja olemattoman sävelkorvani jälkeen pelasti minut aikoinaan musiikintunneilla)
d) hitaampi oppimaan liikesarjat (tuskin, tanssiaskeletkin opin aina yhtenä nopeimmista)
e) vanhempi (hmm, tämä taitaa usein jopa pitää paikkansa yliopistoliikunnan tunneilla, joilla käyn)

kuin kaikki muut osanottajat. Koska ajattelen noin hulluja (tässä kirjoittaessani minun on helppo kumota omat idioottimaiset ajatukseni, liikuntasalissa uskon niihin), mietin koko tunnin ajan vainoharhaisesti, katsovatko kaikki nyt kohellustani. Ikään kuin muilla ei olisi parempaakin tekemistä jumpassa kuin vahtia minun tekemisiäni. Vanha neuroottinen minä vain työntyy taas esiin noissa tilanteissa ja heti, kun kuulen jonkun nauravan tai kahden supisevan keskenään, kuvittelen taas olevani pilkan kohteena. Tuskin kukaan edes huomaa minua siellä kymmenien muiden joukossa. Ja vaikka olenkin useimpia kanssajumppaajia vanhempi, on kroppani kuitenkin useita nuoremman näköinen, kiitos hyvien geenien ja suhteellisen liikunnallisen elämän. Järki siis sanoo, ettei minun pitäisi luulla typeriä, ei kukaan minulle naura. Tunne saa kuitenkin vallan ja palaan taas sinne yläasteaikaan, kun minulle todellakin naurettiin ja minua pilkattiin, usein täysin ilman mitään järkiperäistä syytä.

Tahtoisin niin päästä eroon noista menneisyyden haamuista. Kuntosalille en edes uskalla mennä, koska parin käyntikerran jälkeen huomasin, etten pysty keskittymään kuntoiluun vahdatessani hysteerisesti jokaista naurahdusta tai keskustelunpätkää: ”eivät kai ne taas puhu minusta / naura minulle…” jumpasta kuitenkin pidän niin paljon, etten voi traumoistani huolimatta luopua siitä. Ehkä vielä jonakin kauniina (saa minun puolestani olla rumempikin) päivänä pystyn pääsemän neuroottisesta vahtaamisestani eroon ja nauttimaan täysin rinnoin liikunnan ilosta!

"Hiihto"lomasää

Ja taas sataa vettä. Aamulla taivaalta putoili rättimäisiä räntähiutaleita. Juuri kun olin eilen päättänyt luopua talven toivomisesta ja alkaa sen sijaan odottaa kevättä. Totta kai sitten eilisen jopa pyöräilyyn soveltuneen sään jälkeen (olen vilukissa, siis en pyöräile talvella!) oli tänään taas vallan toinen ääni kellossa. Räntä tietenkin suli myöhemmin päivällä ja nyt on taas yksinkertaisesti märkää ja ankeaa. Hiihtolomaviikko on ohi, vaikkei itselläni mitään lomaa ollutkaan, ja voi kyllä sanoa, ettei toista sään puolesta näin heikkoa hiihtolomaviikkoa ole minun elinaikanani nähty. Aina ei ole täällä meillä päin voinut hiihtää, mutta ainakin on sitten päässyt lumen puuttuessa luonnonjäille luistelemaan. Nyt ei ollut lunta eikä jäätä eikä mitään muutakaan talveen viittaavaa. Vaikka inhosinkin koulussa luistelua, olen aina luistellut mielelläni yksikseni. Ja hiihtäminen on aina ollut lempilajini talviurheilun joukossa. Ei ole kumpikaan enää itsestäänselvyys täällä Etelä-Suomessa. Kiitos siitä ilmastonmuutokselle…

Monet ovat toivoneet tänne Suomeenkin ”eurooppalaisia” talvia. Nyt meillä on ne. Juuri tällaisten ikävien sadetalvien takia kyllästyin Keski-Euroopassa asumiseen. Toki minulla oli paljon muitakin syitä muuttaa takaisin Suomeen, mutta yksi oli todellakin kaipuu neljään vuodenaikaan. Oletteko nyt onnellisia te eurooppalaisuutta ilmastonkin suhteen haikailevat? Kannattiko toivoa tällaisia talvisäitä? Itse olen alkanut suunnitella elämäni ensimmäistä talvilomaa ensi vuodeksi. Pakko kai lähteä lumen perässä Lapin suuntaan, ettei hiihtotaito kuihdu kokonaan.

Toisten päätä ei palella

Tänään jouduin taas piipahtamaan Pääkaupungissa. Forumin edessä olevan suojatien kohdalla liikennevalojen vaihtumista odotellessani viereeni pysähtyi pariskunta pienen lapsen kanssa. Tuo todennäköisesti reilusti alle kaksivuotias istui rattaissa ilman päähinettä ja hanskoja. Näytti aika kamalalta, pakkasta oli useampi aste ja Pääkaupungin keskusta on tunnetusti sangen tuulinen paikka. Äidillä ja isällä oli molemmilla pipot päässä ja paksut lapaset kädessä. Ei tainnut vanhemmilla paljoa päätä palella. Lapsella varmasti sitäkin enemmän…

Jotenkin saattaisin vielä ymmärtää, jos ulkomaalaiset eivät ymmärrä pakkaspukeutumisen päälle. Onhan Keski- Eurooppakin täynnä partiolaisia, jotka liikkuvat koko talven, myös sikäläisissä harvinaisissa pikkupakkasissa, ulkona polvihousuissa sääret paljaana. Mutta tämä viereeni pysähtynyt pariskunta kyllä puheen nuotista ja sanavarastosta päätellen kuului seudun alkuasukkaisiin ja on varmasti lapsuudessaan kokenut paukkuvia pakkasia. Itsensähän he olivatkin pukeneet tarkoituksenmukaisesti. Miksi lapsen piti palella? Luulisi, että lapsellekin kannattaa hankkia kunnollinen päässä pysyvä talvipäähine ja hanskat, vaikkei näitä pakkaspäiviä ilmeisesti kovin montaa tänä talvena tulekaan.

Myönnän itse olevani vilukissa, mutta omista subjektiivisista tuntemuksistani ei ole kiinni se, ettei ole terveellistä olla paljain päin viiden asteen pakkasessa. Oli ikä sitten vuoden tai sata.

Ohi on!

Eilen kaikuivat jälleen yhden abisukupolven ”Ohi on!” –huudot kuorma-autojen lavoilta. Voi kunpa tietäisitte, te iloanne eilen juhlistaneet ja tänään päänsärystä kärsivät ihanan nuoret ja optimistiset abiturientit, että nyt se elämä vasta alkaa teilläkin eikä todellakaan aina ruusuisena. Mutta mitä turhia pelottelemaan, itse ainakin nautin sydämestäni aikoinaan koulun loppumisesta: kuuden vuoden piina päättyi (vaikka ei lukio enää niin kamalaa aikaa ollut kuin yläaste). Oli vain jotenkin pelottava se hetki, kun yo-juhlat oli juhlittu ja lomat vietetty ja tajusin, että siinä meni elämäni viimeinen pitkä kesäloma… ainakin ennen eläkepäiviä. Aika on ilmeisesti hieman kyllä kullannut muistoja, koska työpaikan ikkunasta penkkarikulkueen nähdessäni läikähti sisälläni jotakin nostalgiaa muistuttavaa.

Sattumoisin penkkareiden kanssa samalle päivälle osui tänä vuonna ystävänpäivä, tuo teennäisen kaupallisuuden perikuva, pakollisen lässyttämisen ja vaaleanpunaisten enkeleiden riemuvoitto. Alkuviikosta Pääkaupungissa käväistessäni joka puolella mainostettiin erilaisia tuotteita ystävänpäivälahjoiksi: lämmin neule miehelle, uusi tuoksu naiselle, lapsille vaikka mitä ihanankamalaa ja tietysti ennen kaikkea paljon turhaa krääsää ihan kaikille. Kyllä pisti ihmetyttämään. Onko meille tekemällä tehty toinen joulu keskelle helmikuuta? Ystävänpäivähän ei todellakaan kuulu minkäänlaisena pitkänä perinteenä suomalaiseen kulttuuriin. Itse jouduin nuorempana ottamaan asiasta selvää tietosanakirjojen kautta (aivan, ei mitään googlailua…), kun ihmettelin ameriikankielestä käännettyjen nuortenkirjojen Valentinenpäivää. Sitten sopivasti laman kynnyksellä kauppiaat keksivät, että Suomessakin täytyy juhlia lahjojen voimin tuota tänne kuulumatonta perinnettä. (Ilmeisesti ensimmäiset ystävänpäivän Suomeen korttimyynnin kautta lanseeranneet tahot olivat kyllä Sydänyhdistys ja Punainen Risti, valitettavasti kaupan ala nopeasti muutti sinänsä kauniin ajatuksen ystävien muistamisesta uudeksi ”pakolliseksi” kulutusjuhlaksi.) Ja niin oli joka helmikuuhun erottamattomasti liittyvä imelän vaaleanpunainen myynninkohotuskampanja vakiintunut tänne pohjolan perukoillekin. Nöyryyttävä niille, jotka eivät omista vaaleanpunaisista minipehmoelukoista pitäviä ystäviä eivätkä edes ketään, joka toisi kukkia. Onneksi ystävänpäivänkin suhteen voi huokaista helpottuneena: ”Ohi on.” Ainakin vuodeksi.

Tervehtimiskammo

Vaikka havainnoin ympäristöäni jatkuvasti erittäin tarkkaan (vähän liiankin tarkkaan, voisi joku huomauttaa), on päässäni selvästi jokin suodatin, joka seuloo ystävät ja tuttavat pois näköpiiristäni. Olen tunnettu siitä, etten huomaa ystäviäni kadulla / kaupassa / kaupungilla / kahvilassa ennen kuin he astuvat varpailleni tai tekevät jotain muuta yhtä vaikeasti sivuutettavaa. Onneksi tämä tosiasia on yleisesti tunnettu tuttavapiirissäni, ja ihmiset ovatkin tottuneet nykimään hihastani. Puolituttuja seula ei erottele, joten heidät kyllä huomaan. Ja tämä synnyttääkin jatkuvasti epämukavia tilanteita. Kuten tänään kaupassa. Seisoin näkkileipähyllyn edessä miettimässä mitä sorttia ottaisin, kun huomasin silmäkulmasta puolitutun ihmisen seisovan vieressäni. Sen sijaan, että olisin kääntynyt ja sanonut hei, minä luikin pikimmiten toiseen suuntaan – ja unohdin tietenkin ostaa näkkäriä. En vain saa sanaa suustani, jos kyseessä on henkilö, joka ei välttämättä muista minua (valitettavasti minulla on erittäin hyvä kasvo- ja nimimuisti eli minä kyllä yleensä muistan kerran, pari tapaamani henkilöt). Olisihan ihan kamalaa, jos moikkaisin ja toinen ei edes vastaisi! Vielä hassummaksi tilanteen tekee se, että tuo toinen on todennäköisesti tavannut minut muiden seurassa jossakin tilanteessa, jossa olen antanut mitä avoimimman ja välittömimmän vaikutelman. Niin se ulkoinen olemus joskus pettää. Ja neuroosit ja angstit jäävät piiloon kuoren alle.

Pelkoni saada pakit on niin ylikorostunutta, etten edes Facebookissa lähettele kaveripyyntöjä kuin sellaisille henkilöille, joiden kanssa olen muutenkin päivittäin tekemisissä. Vaikka löytäisin sieltä kuinka monia vanhoja tuttuja, pysyy kaverisaldoni hyvin pienenä. Minä kun en kaveriksi pyydä, eikä profiilinikaan näy kuin kavereilleni... Melkoinen noidankehä, vai mitä. En vain voi uskoa, että joku vapaaehtoisesti hyväksyisi minulta tulevan kaveripyynnön. Sama pätee tietenkin kaikkiin ihmissuhteisiin. Vaikka kuinka haluaisin tutustua johonkuhun paremmin, en varmastikaan ehdota tapaamista tms. En kestäisi kieltäytymistä! Olen elämän koulussa oppinut, ettei kukaan täyspäinen ihminen voi haluta olla minun ystäväni. Poikkeukset (ihanat ikiaikaiset ystäväni ja muutamat myöhemmät kaverit) vain vahvistavat säännön, mutta uusia ystäviä en uskalla yrittää hankkia. Ehkä minä joskus vielä pääsen näistä neurooseistani ja muutun siksi sosiaaliseksi ja kaikesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä nauttivaksi persoonaksi, joka minusta oli kehittymässä ennen yläastetta.

Minä ja tämä blogini

Olen auttamatta jälkijättöinen tässä tietoyhteiskunnassa. Kun muut jo lopettavat blogejaan, koska bloggaaminen mielletään vanhanaikaiseksi, minä vasta aloitan. Ei se haittaa, itsellenihän minä tätä kirjoitan. Ajattelin asiaa jonkin aikaa pohdittuani, että tämä saattaisi olla hyvä tapa jäsennellä sekavia ajatuksiani. Perinteinen päiväkirja ei minulla toimi, olenhan jo kuusivuotiaasta aloittanut päiväkirjan pitämisen yhä uudestaan, mutta lopettanut aina jo muutamassa kuukaudessa. Päiväkirjaahan ei lähtökohtaisestikaan ole tarkoitettu muiden luettavaksi, siinä ongelmani. En oleta, että tätäkään joku lisäkseni lukee, mutta se mahdollisuus on kuitenkin teoriassa olemassa.

Blogini nimeksi tuli Kuoren alla, loppusuoralla valinnassa oli myös Pinnan alla, mutta kuori tuntui turvallisemmalta, jotenkin paremmin suojaavalta - minun mielestäni, joku suomen kielen maisteri saattaisi olla asiasta eri mieltä. Minä koen sanat tunteina, tai ainakin tunteita herättävinä. Siksi lingvistin uranikin katkesi ennen kuin edes pääsi kunnolla vauhtiin…en osannut kiinnostua sanoista tai kielestä analyyttisesti ja järkiperäisesti. Tunteita ne ovat, jotka sanojen herättäminä kuohuvat, kiehuvat, pulppuavat ja porisevat siellä kuoren alla. Tunteita, jotka on vangittu tyynen ja tasaisen kuoren alle. Tunteita, joita en ole päästänyt esille kuin erittäin harvoin viimeiseen lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Siitä blogini nimi.
Varmasti tässäkin blogissa tulee olemaan enemmän havainnointia ulkomaailmasta kuin omia tunteitani, ainakin aluksi. Olenhan ikuinen tarkkailija, katselen maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta. Haluaisin kuitenkin päästä itse mukaan. Haluaisin antaa myös tunteilleni vallan. Haluaisin olla mukana elämässä. Ehkä vielä joskus uskallankin. Jos vain keksin, kuka minä oikein olen.

Vähän päälle kolmenkymmenen, nainen, hetero, akateemisesti koulutettu, kotoisin pääkaupunkiseudulta. Ahkera, tunnollinen ja luotettava (työkavereiden mielestä), iloinen ja helposti lähestyttävä (satunnaisten tuttavien mielestä), hauska ja hyväntuulinen (kavereiden mielestä), pohdiskeleva ja solidaarinen (ystävien mielestä), sanavalmis ja nokkela (keskusteluissa ja väittelyissä), hallittu ja tasainen (turhan useiden mielestä), vahva ja varma (kaikkien mielestä). Tuollainen siis olen ulkomaailman silmissä. Sen tyynen kuoren alla olen kuitenkin heikko ja epävarma itsestäni, alakuloinen ja onneton. En tietenkään aina, toki olen välillä myös onnellinen ja oikeasti hyväntuulinen. Tuntuu kuitenkin pahalta kuulla jatkuvasti olevansa niin onnellisessa asemassa, koska minulla ei ole mitään huolia, kun oikeastaan tekisi vain mieli huutaa ja parkua. Omapahan on vikani, itse ne tunteeni olen piilottanut jonnekin syvälle, vaikkei se ollutkaan tahallinen ja muista riippumaton teko.

Moni on sanonut blogin olevan hyvä tapa purkaa itseään tietyissä elämänvaiheissa. Minä haluan päästä eroon möröistäni ja saada taas tuntumaa kirjoittamiseen. Ehkä tämä on oikea väylä aikeideni toteuttamiseen, ehkä ei. Aika sen näyttää, joka tapauksessa kokeilen nyt tätä konstia.