Runoudesta

Olen hulluna kirjallisuuteen. Nyt sanoisin tietysti mieluiten, että kaikenlaiseen kirjallisuuteen, kunhan on hyvää. Se olisi kuitenkin valhe eikä umpirehellinen luonteeni salli valehtelemista. Siispä tarkennan: pidän proosasta, kaikenlaisesta proosasta, sekä taiteellisesta ja syvällisestä korkeakirjallisuudesta että hömpästä viihdekirjallisuudesta. Kunhan ei ole scifiä ja fantasiaakin luen vain rajoitetusti. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestakin pidän. Draamastakin pidän, vaikka mieluummin katselenkin sitä teatterissa kuin luen kirjasta. Runoudesta en välitä. Tämä onkin suuri puute ihmiselle, joka on olevinaan kirjallisuuden alan akateemikko (ainakin melkein).

En ole koskaan pitänyt runojen lukemisesta. Joskus sattumalta törmään runoon, joka pistää ajattelemaan ja sitten saatan lukea samalta kirjoittajalta kokonaisen teoksen tai jopa useamman. Noin yleisesti ottaen pidän runoja kuitenkin tylsinä (erittäin hyvä, että tällaisia blogeja voi pitää anonyymisti, kukaan ei voi lynkata minua sanojeni tähden) enkä jaksa lukea niitä. Ehken ole tarpeeksi syvällinen ajattelija, runoissahan merkitys on usein piilotettu jonnekin sanojen taakse. Joka tapauksessa opintoihini pakollisina kuuluneet lyriikka-analyysit ja vastaavat olivat minulle raskasta pakkopullaa. Saatan joistakin runoteoksista jopa nauttia, mutta niiden analysoimista pidän kidutukseen verrattavana velvollisuutena. Onneksi tuo aika on ohi, kukaan ei enää pakota minua analysoimaan yhtäkään runonpätkää.

Omistan jokusen runoteoksen. Mistä lienee minun hyllyyni päätyneet. Joukossa on vain yksi, joka todellakin näyttää luetulta. Se onkin sitten puhkiluetun näköinen. Kyseessä on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Olen saanut sen lahjaksi parivuotiaana. Sivuilla on varhaisen luovuuteni lyijykynäjälkiä, taitaa joukossa olla jo kirjainharjoituksiakin. Etusivulla lukee nimeni äidin kirjoittamin tikkukirjaimin. Selkämys on irronnut aikoja sitten. Kansien kulmat ovat kuluneet lerputtaviksi ruskeiksi pahviläpysköiksi, kannen värit ovat haalistuneet. Sivuilla on jos jonkinnäköisiä läiskiä, kulmat ovat taittuneet. Osansa kirjan kulutukseen ovat tietenkin antaneet myös kolme nuorempaa sisarustani. Suurin syyllinen olen kuitenkin itse. Olisinhan joskus jopa halunnut nukkua tämä kirja kainalossani. Niin paljon pidin siitä ja sen sisältämistä runoista, jotka olen joskus osannut ulkoa. Tästä kirjasta löytyy myös runo, joka edelleen on minun lempirunoni. Mitenköhän saatoin jo muutaman vuoden ikäisenä aavistaa, että ”Tunteellinen siili” on kuin minusta kirjoitettu. Vai olikohan runo ensin ja itse muokkauduin sen mukaan? Jotain itsestäni ja luonteestani (etten sanoisi: kehitystasostani) kertoo ehkä se, että edelleenkin pidän eniten juuri lastenkamarin nonsensesta. Mutta se vain pitää paikkansa: tämä voisin olla minä:

”Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja sen on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.”

(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu)