Jumpan ihanuus ja kurjuus

Tänään olin venyttelemässä. Siis ohjatulla jumppatunnilla, jolla keskityttiin erilaisiin pitkäkestoisiin venytyksiin. Viimeksi taisin käydä jumpassa – minkäänlaisessa – viime vuoden puolella, marraskuussa. Sen jälkeen iski jonkinlainen alakulokausi, jonka aikana sain vain juuri ja juuri pakolliset toimet hoidettua. Ei puhettakaan mistään ylimääräisestä eikä ainakaan jumpasta! Sen kyllä huomasi tänään. En ole koskaan ollut notkea, mutta olin jo unohtanut kuinka jäykkä olen ilman jatkuvaa harjoitusta… Syksyllähän kävin useamman kerran viikossa aerobicissa ja kerran tai kaksi viikossa myös venyttelyssä. Olin siis ”hiukkasen” paremmassa ja taipuisammassa kunnossa kuin nyt. Venyttelyn aikana ja sen jälkeen tuntui, kuin olisin kulkenut mankelin läpi. Millaista mahtaa tulla perjantaina, kun olen menossa ensimmäiselle aerobista kuntoa ja lihaskestävyyttä vaativalle jumppatunnille sitten marraskuun? En ehkä ole kykeneväinen nousemaan sängystä lauantaiaamuna. No, ainakin tiedän, mistä kivut ja säryt ovat peräisin.

Jumppatunnit saavat minut usein masentuneiksi. Ei itse asia eli liikunta, siitä pidän kyllä ja tulen jopa helposti riippuvaiseksi hyppimisestä joukon mukana. Minua kiusaava asia on alemmuuskompleksinen ajattelutapani, joka saa minut koko ajan vertaamaan itseäni muihin ja kuvittelemaan, että olen

a) lihavampi (ei pidä paikkaansa, olen sopivaa keskitasoa, ennemmin hoikanpuoleinen kuin pulleahko)
b) jäykempi (kyllä, olen jäykkä, mutta niin ovat monet muutkin, en suinkaan ole mitenkään silmiinpistävän epänotkea)
c) huonompi pysymään rytmissä (ei muuten pidä paikkaansa, rytmintajuni oli ainoa, joka surkean lauluääneni ja olemattoman sävelkorvani jälkeen pelasti minut aikoinaan musiikintunneilla)
d) hitaampi oppimaan liikesarjat (tuskin, tanssiaskeletkin opin aina yhtenä nopeimmista)
e) vanhempi (hmm, tämä taitaa usein jopa pitää paikkansa yliopistoliikunnan tunneilla, joilla käyn)

kuin kaikki muut osanottajat. Koska ajattelen noin hulluja (tässä kirjoittaessani minun on helppo kumota omat idioottimaiset ajatukseni, liikuntasalissa uskon niihin), mietin koko tunnin ajan vainoharhaisesti, katsovatko kaikki nyt kohellustani. Ikään kuin muilla ei olisi parempaakin tekemistä jumpassa kuin vahtia minun tekemisiäni. Vanha neuroottinen minä vain työntyy taas esiin noissa tilanteissa ja heti, kun kuulen jonkun nauravan tai kahden supisevan keskenään, kuvittelen taas olevani pilkan kohteena. Tuskin kukaan edes huomaa minua siellä kymmenien muiden joukossa. Ja vaikka olenkin useimpia kanssajumppaajia vanhempi, on kroppani kuitenkin useita nuoremman näköinen, kiitos hyvien geenien ja suhteellisen liikunnallisen elämän. Järki siis sanoo, ettei minun pitäisi luulla typeriä, ei kukaan minulle naura. Tunne saa kuitenkin vallan ja palaan taas sinne yläasteaikaan, kun minulle todellakin naurettiin ja minua pilkattiin, usein täysin ilman mitään järkiperäistä syytä.

Tahtoisin niin päästä eroon noista menneisyyden haamuista. Kuntosalille en edes uskalla mennä, koska parin käyntikerran jälkeen huomasin, etten pysty keskittymään kuntoiluun vahdatessani hysteerisesti jokaista naurahdusta tai keskustelunpätkää: ”eivät kai ne taas puhu minusta / naura minulle…” jumpasta kuitenkin pidän niin paljon, etten voi traumoistani huolimatta luopua siitä. Ehkä vielä jonakin kauniina (saa minun puolestani olla rumempikin) päivänä pystyn pääsemän neuroottisesta vahtaamisestani eroon ja nauttimaan täysin rinnoin liikunnan ilosta!