Eksyksissä

Eilen olin äitini ja toisen sisareni kanssa isovanhempien mökillä marjassa, sienessä, saunomassa ja uimassa. Ja eksymässä. Aika huvittavaa, äitini on liikkunut niissä metsissä kuusikymmentäluvulta lähtien ja me sisareni kanssa käytännössä koko ikämme, vaikka välillä on ollutkin eri syistä johtuvia taukoja. Nyt kuitenkin metsissä on suoritettu paljon hakkuita ja maisema on totaalisesti muuttunut. Niinpä onnistuimme jossakin kohtaa kääntymään hieman väärään suuntaan ja päädyimme vallan väärä pikkutien varteen metsästä ulos tullessamme. Epäilimme tietävämme, mikä olisi oikea suunta, mutta emme kuitenkaan viitsineet lähteä yrittämään metsän poikki, vaan etsimme talon (se hieman kesti: ensimmäinen oli autiona, toinen kesämökkikäytössä, vasta kolmannessa tärppäsi) ja kysyimme olinpaikkaamme. Olimme saapuneet naapurikunnan puolelle ja vaikka mökkijärvellemme ei ollut pitkä matka, ei sinne kyseisestä suunnasta myöskään johtanut tien tapaistakaan. Mukana ollut koirakin alkoi olla yliväsynyt, joten päädyimme helpoimpaan vaihtoehtoon ja tilasimme taksin, tai paremminkin talon emäntä soitti koulukyytikuskille, joka lupasi ajaa meidät mökille. Joten saavuimme mökille hienosti taksilla! Ajomatka oli noin kaksikymmentä kilometriä, kun linnuntietä matkaa oli ehkä kaksi, mutta ei huvittanut enää lähteä rämpimään ja koirankin olisimme varmaan joutuneet kantamaan… Kamalasti hirvikärpäsiä siellä oli! Ihan inhotti, illallakin vielä tuntui siltä, että niitä olisi joka puolella, vaikka olin jo saunonut, uinut ja vaihtanut vaatteet. Poimin jonkin verran kantarelleja (sienten suhteen olen aika valikoiva) ja muutaman litran puolukoita. Niitä olen tässä nyt pakastanut. Lounaaksi oli tänään kantarellimunakasta.

Huomisesta alkaen tuleekin sitten hieman toisenlaista satoa. Ilmoittauduin mukaan Sukkasatoon ja huomisesta alkaen Heinäladosta kuuluu olenko saanut jotakin aikaiseksi. Tänään viimeistelin elokuun viisi sukkaparia, jotta voisin sitten huomenna startata puhtaalta pöydältä. Keskeneräisiä huiveja, toppeja ym. ei tietenkään lasketa, kun eivät ole sukkia. Huiveista puheen ollen: alpakkainen Silmut-huivini osoittaa pahoja ufoutumisen merkkejä. Tekaisin tuossa jo yhden Fifin (ensimmäinen kolmiohuivini muuten) ja aloittelin taas uutta työtä. On niin rasittavaa tehdä neuletta, jonka mallikertaa ei opi ulkoa, vaan täytyy koko ajan tihrustella ohjetta. Toisaalta huivi on kyllä tulossa itselleni ja tarpeeseen, kun tämä syksy tästä viilenee, joten ehkä saan vielä tsempattua!

Kuulumisia

Ensin lankajuttuja: ilmoittauduin kesällä Titityyn lankaklubiin yllätysväreillä sekä Secretwoolin sukkalankaklubiin (pakettien saaminen on kivaa ja yllätykset huippuhauskoja). Viime perjantaina saapui ensimmäinen lähetys Titityyltä: Allhemp hamppulankaa kaksi vyyhtiä, vihreänä ja violettina. Maanantaina oli Secretwoolin vuoro: kaksi vyyhtiä Indie Dyer merinosukkalankaa, käsivärjättyä ja aika riemunkirjavana. Juuri siksi rakastan yllätyksiä, etten ikimaailmassa olisi tullut ostaneeksi violettia hamppulankaa taikka noissa kaikissa sateenkaaren väreissä loistelevaa sukkamerinoa. Koetan saada aikaiseksi siirtää kuvia koneelleni, jotta saisin lankojen kuvat myös blogiini. Vihreä hamppulanka olisi saattanut jopa päätyä minulle ilman klubiakin. Jotenkin olen aina niin kiinni piintyneissä värivalinnoissani, etten kuvittelekaan ostavani muita kuin vihreän, ruskean taikka punaisen sävyjä, ellen ehkä harmaita saapassukkalankoja. Nyt tulee siis kokeiltua jotakin uutta ja ainakin vyyhdillä langat todellakin viehättävät silmääni. Huippujuttu, toivottavasti lokakuu tulee pian (oho, olenkohan sekoamassa, ei kai kukaan voi odottaa lokakuuta) ja pääsen taas jännittämään uusia yllätyksiä!

Mitäs muuta? Lauantaina olin katsomassa Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta. Ja kyllä, olin vaikuttunut. Tosi hyvä, että tuli mentyä, olisi ollut sääli jättää se väliin. Vaikea siitä on tässä mitään sanoa lyhyesti. Joka haluaa jotakin tietää, lukekoon arvosteluita, niissä kaikki on jo sanottu. Ja katsomista suosittelen ehdottomasti. Tosin kirja kannattaa sitten olla luettuna, moni hienovaraisesti viilattu kohta olisi jäänyt tajuamatta, jos ei Linna sattuisi kuulumaan kotimaisiin lempikirjailijoihini. Yleisölle aika haastava toteutus, mutta superhyvä!

Tenttiä pukkaa yksi toisensa perään. Alkaa jo tosi pahasti rasittaa. Ja tulokset eivät koskaan tunnu tulevan ilmoitettuna päivänä. Taas olen jo päiväkausia jännittänyt erään tentin läpimenoa, tulokset luvattiin jo monta päivää sitten. Onneksi kesän pahimman tentin tulokset tulivat viimein ja sain huomata olleeni kolmosen arvoinen vastauksissani. En tosin tiedä millä ilveellä olen arvosanan saanut, en todellakaan ollut varma edes tentin läpimenosta, mutta tyytyväinen olen tietenkin.

Töissä on jotenkin kamalan rankkaa tai sitten olen muuten vain koko ajan väsynyt. En millään jaksaisi tehdä yhtään mitään, vaikka pitäisi lukea tenttiin (vaihteeksi) iltaisin ja huomenna olisi luentokin, samoin ylihuomenna. Saa nähdä jaksanko mennä. Yleensä aika hiljainen puhelimenikin ilmoittelee koko ajan olemassa olostaan, joko soi tai sitten piippaa tekstarien merkiksi. Juuri nyt, kun en jaksaisi suunnitella mitään, haluavat kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset ylipuhua minut mukaan kuka mihinkin.

Olipas taas negatiivinen vuodatus. Vaikea uskoa, että olen oikeastaan melko optimistinen ihminen ja yleensä hyvällä tuulella, kun näitä blogijuttujani katsoo. No, enköhän taas piakkoin piristy, ei tätä alakuloa voi ikuisesti kestää!

Tänään voisin potkia itseäni…

Kuka opettaisi minut avaamaan suuni oikealla hetkellä ja vielä sanomaan EI? Jälleen suostuin kolmeksi viikoksi töihin, vaikka olen muutenkin jo ylityöllistetty tentteineni, oppimistehtävineni ja järjestövelvollisuuksineni. Ja tarkoitus oli ollut myös saada tätä yksityiselämäpuolta hieman kuntoon. Nyt ei jää taaskaan aikaa edes sen miettimiseen, mitä oikeastaan haluan, saati sitten jollekin toimeenpanemiselle. Kaiken huipuksi huomasin kotiin tullessani, että olen hukannut ensi maanantain tenttiin luettavista artikkeleista kaksi. Eläköön! Saan huomenna käyttää englannin kurssin jälkeisen, kokousta edeltävän ajan artikkelimetsästykseen. (Ne ovat vielä lievästi sanottuna vaikeasti käsille saatavia tekstejä.) Muutenkaan tuohon tenttiin lukeminen ei edisty kovinkaan suunnitellusti. Englannin kurssi, joka sinänsä on tosi hyvä ja taatusti tarpeellinen, imee minusta kaikki mehut.

Edes neulerintamalta ei ole mitään miellyttävää sanottavaa. Huivi ei edisty, kun ei koskaan ole aikaa keskittyä neulomiseen ja perussukkien tikuttelustakin on mennyt maku. Mökille tekisi mieli sieneen ja puolukkaan, mutta näillä näkymin se ei onnistu ennen syyskuun puoltaväliä. Lieneekö silloin enää mitään kerättävää? Vaikka näillä säillä ei kyllä mikään kasva ja kypsy, joten ehkä sitten syksymmälläkin on vielä saatavilla satoa metsästä.

Ahistaa…

Nyt tulee angsteja ja ahdistusta tuutin täydeltä, mutta eikö blogi olekin olevinaan nettipäiväkirja? Ja mihinkäs muualle sitä pelkonsa purkaisi kuin päiväkirjaansa? Eikä tätä onneksi kukaan lue!

Onko oikeastaan minkäänlaista syytä ahdistukseen? No ei, elämä on ihan raiteillaan, niin hyvin kuin se tällaisella haahuilevalla iältään aikuisella, luonteeltaan ikuisella kakaralla vain voi olla. Vaikka tili juuri nyt on tyhjä (käyttö-/palkkatili siis, kai niillä muilla rahaa olisi, jos viitsisi nostaa), ei se tarkoita, etteikö töitä ja toimeentuloa löytyisi, ainakin keikkaluonteisesti työtä riittää. Mutta kun olisi ihana saada joskus säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin! Jos edes valmistuisi, voisi alkaa tuollaista työtä etsiä. Vaikka kukapa nyt juuri tällaista toistaitoista humanistia etsisi, joten ei ainakaan oman alan töiden löytäminen tule helppoa olemaan edes maisterin paperit taskussa. Ja se valmistuminen…gradua pitäisi edes aloittaa, jos sen haluaa saada valmiiksi. Mutta kun minä en kykene! Suunnittelen vain koko ajan kamalasti kaikkea muuta opintoihin liittyvää, osin jopa ylimääräistä, tekemistä, ettei gradulle jäisi aikaa. Opintopisteitä olisi vaikka muille jakaa. Valmistuminen on kiinni nimenomaan isosta pahasta geestä. Ja siitä yhdestä tutkintoon mukaan haluamastani sivuainekokonaisuudesta, mutta se nyt valmistuu joka tapauksessa syksyllä ilman mitään suuren suuria ponnistuksia.

Epämääräisen opiskelu- ja työelämän kanssa voisi vielä jotenkin elää, jos yksityiselämän puolella olisivat asiat kunnossa. Etenkin tuolla suhderintamalla, joka tosin loistaa olemattomuudellaan. Joku mainitsi, että elämästä tulee helpompaa heti, kun muistaa, ettei koko elämä ole yläaste. Eli ei kannata koko ajan luulla, että toiset tekevät kaikkensa loukatakseen ja ivatakseen. Juuri tuo on minun ongelmani. Jokaisen lupaavasti alkaneen suhteenpoikasen tukahdutan pelossa, että toinen satuttaa minua, jos en ehdi edelle. Ja sitten tuntuu taas niin pahalta. Minähän en tietynlaisen aika vahvan ujouteni (joka tosin useimmiten piiloutuu hölötyksen ja supersosiaalisen ulkokuoren alle, ks. blogin nimi) takia edes järin usein tutustu ”hyvää päivää” –tasoa paremmin uusiin tuttavuuksiin. Small talkissa olen hyvä, mutta kaikki mikä menee siitä yli, on minulle todella vaikeaa. Ja sitten minä idiootti vielä aina katkaisen lupaavat alut yläastetraumassani! Nuo elämäni kamalimmat kolme vuotta (tai kaksi ja puoli, seiskan syyslukukaudella sain vielä olla rauhassa), joista nyt on jo ikuisuus, vaikuttavat edelleenkin lamauttavasti. Edelleen olen kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa, joissa minun pitää puhua, punainen kuin keitetty rapu jokaisen puheenvuoroni jälkeen odottaessani räkäistä naurua, jonka uskon yhä seuraavan jokaista sanaani. Tiedän kyllä olevani sanavalmis ja aika fiksukin, tiedän myös, etten ole huono puhuja. Kuitenkaan, vaikka järki niin väittäkin, en osaa uskoa, että joku voisi arvostaa jotakin sanomaani. Aina kun joku on minulle kohtelias, ajattelen hänen ivaavan. Jos joku on ystävällinen, mietin heti, milloin tulee homman pointti eli joku loukkaus. Heti nauttiessani vähänkin syvällisemmästä ja henkilökohtaisemmasta keskustelusta alan odottaa jotakin piikkiä…ja tökkäisen varmuuden vuoksi itse ensimmäisenä. Olen itse sataprosenttisen luotettava ja loukkaannun, jos luotettavuuttani tai rehellisyyttäni epäillään. Kuitenkaan en uskalla luottaa kehenkään. Osoitan epäluottamusta ja samaan aikaan sydämeni vuotaa verta, koska olen niin ilkeä (perusluonteeni on kaikkea muuta kuin ilkeä). Ristiriitaista vai mitä?

Aika pitkä esipuhe, jonka tarkoituksena on vain kertoa, että olen ihan helvetin yksinäinen! Olen päiväkausia ajatellut erästä henkilöä, jonka kanssa olin tekemisissä aikoja sitten, siitä taitaa olla jo pari vuotta. Vähän aikaa sitten tutustuin mieheen, johon tutustuisin mielelläni paremmin (tuntuu olevan jopa molemminpuolista), mutta en vain saa tuota toista päästäni. Koko juttu meni silloin aikoinaan niin typerästi, kaatui ehkä (molempien?) henkilökohtaisiin ongelmiin, joista ei saatu puhuttua. Sen jälkeen on ollut muitakin, mutta he eivät suinkaan ole jääneet kummittelemaan päähäni, vaikka itseni kohdalla normaali kaava onkin toistunut. Jos en tuolloin olisi koko ajan pelännyt sitä henkistä iskua yläastesyndroomani takia, olisin ollut huomattavasti aloitteellisempi. Mutta juuri silloin, kun tilanne tuntuu kaikista lupaavimmilta, on syndroomakin vahvimmillaan. Koska vain, jos välitän itse oikeasti ja lujaa, voin myös tulla kunnolla loukatuksi. Pääseeköhän tällaisesta noidankehästä joskus eroon? Tällä hetkellä yksinäinen tunteellinen siili sisälläni itkee taas piikkikuorensa alla ja haluaisi päästää esille sen hyvän kiltin ja hellän puolensa…mutta ei taaskaan uskalla.

Tuntuu syksyltä

Tänään tuntuu ihan syksyltä. Kylmä ei oikeastaan ole, mutta aamupäivän kaatosade, jonka aikana kävin kaupassa ja kirjastossa, sekä tuo tuulinen ja harmaa perussää saavat olon lokakuiseksi. Ja minä kun olisin halunnut mennä poimimaan vadelmia!

Olin kutsunut vieraita, ihan vain perhettä, mutta siivota ja leipoa piti kuitenkin. Pitäisi oikeastaan kutsua useammin ihmisiä kylään. Tulisi siivottua säännöllisemmin. Minä kun en ole mikään kodin hengetär, eikä siivoaminen ilman hyvin pätevää syytä oikein maistu, vaikka kämppäni minua siistinä paremmin miellyttääkin. Tällainen pikkuyksiö pitäisikin pitää aina tiptop-kunnossa, koska pienikin epäjärjestys näyttäytyy potenssiin kymmenen näissä neliöissä, kun joka paikka on täynnä tavaraa. (Hamsteri on hamsteri eikä siitä muuksi muutu…minä rakastan tavaraa, varsinkin vanhaa ja patinoitunutta, tekstiileissä lisäksi värejä!) Pakastimessa oli vielä purkillinen viimekesäistä puolukkaa ja toinen mokoma viimevuotisia suppilovahveroita. Niinpä tarjoilulistalla oli sienipiirakkaa ja puolukkapiirakkaa. Täytyihän nuo vanhat käyttää pois, kun kohta voi jo lähteä metsään poimimaan uusia!

Tenttejä on ollut tenttien perään. Olen ilmeisesti jälleen kerran ajattelut kesää suunnitellessani, että päivässä on kesäisin 48 tuntia ja viikossa 10 päivää. Muulla tavoin en voi itselleni noita opintotavoitteita selittää. Seuraavaan tenttiin on nyt sentään reilu viikko, mikä ei kyllä paljoakaan lohduta, kun tiedän, että ensi viikolla on englannin kurssi, viisi tuntia joka päivä. Huh, muistaakseni ajattelin keväällä, että otan tänä kesänä vähän iisimmin kuin menneinä kesinä opiskelun aloittamisesta lähtien. Taisi olla taas harhaluulo…

On tässä vähän ehditty huvitellakin. Olin viime viikolla katsomassa Suomenlinnan kesäteatterissa Ryhmiksen Tuntematonta sotilasta. Ja tykkäsin lujaa. Sattui vielä tosi kesäinen päivä ja ilta, joten pääsimme oheistuotteena nauttimaan kesäisestä Suomenlinnasta. Huomenna on tarkoitus matkata Tampereelle Ratinaan Suomi-ilmiö –tapahtumaan (tenttikirjan kanssa kylläkin, onhan junassa yhteensä melkein neljä tuntia aikaa!) eli vähän kuuntelemaan suomirockia. Ensi viikon lauantaina on sitten vuorossa Kansallisteatterin Tuntematon sotilas.

On noissa tenteissä hyväkin puolensa: minähän neulon lukiessani koko ajan (jotakin simppeliä sen pitää tietysti olla) ja niinpä on valmistunut kasa perussukkia ja pari toppia. Topit ovat menneet lahjoiksi, sukkia koetan kuvailla, kunhan kaikilla on parit ja saan ne viimeisteltyä. Jostain syystä viimeistelykeiju ei ole löytänyt tietään luokseni ja siksi monet melkein valmiit työt jäävät roikkumaan. Eikö joku voisi keksiä itsensä viimeisteleviä lankoja? Puikoilla on myös elämäni ensimmäinen pitsineule. Olen jo pitkään ajatellut yrittää ja nyt hetken mielijohteesta aloin neuloa itselleni syksyksi vihreän kirjavasta alpakasta Kotilieden Silmut-huivia. Aika monta kertaa tuli alussa purettua (ja se muuten ei ole kivaa, jos lankana on alpakkaa…), mutta nyt alan jo osata. Tuon työn kanssa ei kylläkään voi lukea, se vaati melkoista keskittymistä pitsinoviisilta. Ja kun yhden 16 kerroksen mallikertaa menee tällä hetkellä vielä noin puolitoista tuntia, ei edistyminen ole järin nopeaa. Eilen onnistuin ensimmäistä kertaa neulomaan koko mallikerran ilman yhtään virhettä ja täysin ilman purkamista! Ehkä tuo vielä muuttuu iloksi…