Moraalisia omantunnonkysymyksiä

Tänä aamuna jälleen, kuten kaikkina muinakin aamuina tällä viikolla, tunsin bussissa Länsiväylällä istuessani ja matelevaa henkilöautojonoa katsellessani suorastaan sadistista mielihyvää, koska minun kulkuvälineeni oli huomattavasti nopeampi kuin nuo useimmiten tasan yhtä henkilöä kuljettavat nelipyöräiset. Teki mieli vilkutella vahingoniloisena bussin ikkunasta, kun se kiisi pitkin bussikaistaa kohti Pääkaupunkia.

Tuo tunne herätti kysymyksen: saako toisten vahingosta nauttia? Tähän sanoisin, että saa, jos vahinko on valintakysymys ja aiheuttaa haittaa koko maailmalle turhien päästöjen muodossa. Useimmat noista yksikseen kaasuttelijoista nimittäin pääsisivät yhtä helposti ja nopeammin töihin bussin kyydissä.

Moraalisia pohdin myös viikonloppuna, kun olin ison mukavan porukan kanssa viettämässä viikonloppua meren äärellä. Illalla istuimme pitkään soittamassa (ne soittivat, jotka osasivat) ja laulamassa (jopa minä lauloin). Oikein vanha kunnon nuotiopiiritunnelma, vaikka sisällä olimmekin. Illan kääntyessä yöksi yksi toisensa jälkeen lähti nukkumaan. Lopulta meitä ei enää ollut kovin montaa ja jutut olivat tilanteelle tyypilliseen tapaan melko levottomia, mutta kuitenkin kovin viattomia. Omalta osaltani ilta päättyi pitkään halaukseen, jossa en nähnyt mitään pahaa. Jälkeenpäin vain olen kuullut mitä oudoimpia vihjailuja.

Tässä kohden kysymys kuuluu: saako perheellistä tuttavaa halata pitkään, jos kumpikin yksinkertaisesti tarvitsee hetken inhimillistä tukea? Oma vastaukseni on (tietenkin) tähänkin kysymykseen kyllä. En näe asiassa mitään pahaa. Onhan nyt menty jo aika pitkälle, jos kaikenlainen koskettaminen on kielletty. Joskus tekee hyvää nojata hetki johonkuhun toiseen, ilman ajatustakaan mistään muusta. Jokainen tarvitsee joskus tukea ja toisinaan on hyväkin, että sen saa joltain muulta kuin niiltä ihan läheisiltä. Ihan kuten joskus on helpompi puhua vieraalle vaikeista asioista.

Koko viikon olen myös saanut kuulla kummastusta siitä, etten ole tällä hetkellä töissä. Kaikki paitsi jotkut samankaltaisessa tilanteessa olevat ystäväni ovat reagoineet aika kauhistuneesti, kun olen sanonut, että olen tosin jo lopettanut työt, mutta alan työstää graduani vasta kunnallisvaalien jälkeen. Ihan kuin olisin oikea pinnari, kun "vain" suoritan yhtä kielikurssia ja kirjoitan muutamia esseitä seuraavien neljän viikon aikana!

Nyt kysymys kuuluu. Saako joskus huilata? Ja vastaukseni on: kyllä saa. Koko ikäni olen paiskonut töitä vuorotta, usein useampaa työtä yhtä aikaa. Myös käytännössä koko opiskeluaikani olen ollut töissä. En edes muista milloin viimeksi olisin pitänyt kunnon lomaa ilman mitään tentti- tai esseepaineita! Nyt aion nauttia vähän aikaa vapaudestani päättää aikatauluistani itse. Suokaa te muutkin se minulle! Hiiteen luterilainen työmoraali, ainakin vähäksi aikaa.

Ja näin olen puhunut omatuntoni puhtaaksi myös siitä, että lopetin opiskelun tänään jo aikaisemmin ja tulin pesemän pyykkiä. Ugh, olen puhunut.

Väsymietteitä

Kuinka jokin näin suloinen voi olla niin myrkyllinen? Punaiset kärpässienet toimivat kyllä koko syksyisen luonnon koristuksena, i:n pisteenä kaiken muun väriloiston lisäksi. Vaikkei se muu väriloisto nyt niin kummoinen olekaan tänä vuonna, ainakaan toistaiseksi.

Alan taas vähitelllen tottua opiskeluun. Aamuisin on vielä pakko pakottaa itsensä ylös, että tulee lähdettyä ajoissa yliopistolle. Olisi niin helppo ajatella jäävänsä kotiin työskentelemään, mutta tietäähän sen, että jokin houkuttelevampi tekeminen veisi mielenkiinnon opiskeluhommilta. Kun istuu yliopiston koneella satoja muita ahkeroivia (?) opiskelijaihmisiä ympärillään, on suorastaan pakko tehdä töitä netissä surffailun sijasta. Mutta kyllä tämä vielä aika lailla väsyttää...eilen menin nukkumaan puoli kymmeneltä ja nukuin yhdeksän tuntia. Minä, joka yleensä nukun kuuden tunnin yöunia!

Tänään illalla oli vihdoinkin hieman kirkkaampi sääkin eikä edes tihuttanut vettä. Tulin kokouksesta kävellen nuo muutamat kilometrit kotiin, koska oli niin ihana nauttia raikkaasta ilmasta kaiken tuon harmaan, tympeän ja tunkkaisen sadekelin jälkeen.

Hurjan pimeäksi on taas mennyt. Joka päivä pimeä tulee aikaisemmin, kohta syksy iskee päälle toden teolla. Kun ei vain menisi liian ankeaksi. Toisaalta aika ihanaa. Saa taas hautautua kynttilöiden ja lämpimän juotavan kanssa kotiin ja kukaan ei edes oleta, että olisi hilpeä ja reipas. Riittää, että on lauhkea ja ystävällinen.

Ai mikä essee? Ai mitkä vaalikoneet?

Tää lintsaa. Oikeastaan istun tässä koneeni ääressä kirjoittamassa englanninkielistä miniesseetä, tai oikeastaan yhteenvetoa. Valmiina on reilu puoli sivua, kaksi tarvittaisiin…deadline huomenna eikä yhtään huvittaisi! Inhoan englantia ja vaikka en inhoaisikaan, en osaa sitä. Mutta harjoittelen ahkerasti – joskus toiste.

Vaihtoehto ja hyväksyttävä selitys numero kaksi tälle koneen ääressä vetkuttelulle olisi vaalikoneisiin vastaaminen. Olenhan ehdolla kunnallisvaaleissa ja vähin mitä voin tehdä muutamia ääniä saadakseni, on tehdä asiasta julkinen ja sitten vastailla noihin vaalikoneisiin. Eihän hommassa sinänsä mitään vikaa olekaan. Monet kysymykset vain vaatisivat todellista pohtimista (ja on siellä tosi typerästi muotoiltuja kysymyksiäkin joukossa). Ei taida onnistua näillä ajattelulihaksilla tähän aikaan illasta ja englannin tehtävän pyöriessä päässä. Joten yritän lepuuttaa pieniä harmaita aivosoluparkojani, lueskelen tuttujen ja tuntemattomien blogeja ja moitiskelen itseäni siinä sivussa. Tuskin enää tämän vuorokauden puolella äidyn kovin produktiiviseksi. Onneksi aamulla on vielä aikaa esseelle ja ovat vaalikoneetkin vielä muutaman päivän auki…

Olin jumppaamassa tänään. Ensimmäistä kertaa aikoihin. Ja rankkaa oli, saa nähdä kuinka kömmin huomenna ylös sängystä. Sen jälkeen olin tuttavan (miespuolisen, jos sillä nyt mitään merkitystä on) kanssa kahvilla. Hassua, tunsin itseni ihan normaaliksi kansalaiseksi istuessani Pääkaupungissa kahvilassa, jutellessani ja nähdessäni ympärillä paljon muita ihmisiä, jotka myös istuivat kahvilla ja juttelivat. En tuntenut itseäni enää ollenkaan sosiaalisesti omituiseksi ja estyneeksi itsekseni. Ehkä joskus vielä normalisoidun. Innostuin niin, että kotiin saavuttuani pistelin facebook- ym. viestejä joillekin vähän kaukaisemmillekin tutuille. Ihan vain ollakseni sosiaalinen.

Vietin pitkän viikonlopun mökillä sienestämässä (muutamia kantarelleja ja joitakin mustia torvisieniä) ja marjastamassa (puolukkaa ihan niin paljon, kun vain jaksaa poimia). Hiljaisuus, metsä, sauna, kylmä järvi ja rauhallinen laiskanletkeä oleminen tekivät vallan hyvää. Taisi kyllä olla viimeinen mökkikeikka tänä vuonna, tässä kuussa ei ole aikaa viikonloppuisin ja jossain vaiheessa siellä alkaa olla jo niin ankeaa, ettei viitsi lähteä. Ehkä sitten hiihtämään talvella, jos sellainen suvaitsee tänä vuonna (tai ensi vuoden puolella) tulla.

Ulkona alkaa olla aika kylmä, minkä varmaankin jokainen on omalta osaltaan jo todennut. Kohta taitaa polkupyörä joutaa talvisäilöön. Latasin jo kautta bussikortille, vaikka tunsinkin itseni luovuttajaksi niin tehdessäni. On vain yksinkertaisesi liian kylmä pyöräillä pidempiä matkoja ja lyhyille välttää vanha pyöränrämäni, joka saa seistä koko talven ulkona (tosin katoksen alla eli ei sen oloissa oikeastaan ole valittamista).

Nyt tää menis kohta nukkumaan, ettei lintsaaminen jatku huomenna väsymyksestä johtuen.

Syksy on…

…ja kesä on pois. Eipä se toisaalta kunnolla edes muistanut tänne saapua, kesä nimittäin. Omituisen lämmintä ja hiostavaa on ollut viime päivinä, mutta viikonlopun aikana seurasin ensimmäisten keltaisten lehtien tuloa noihin parvekkeeni edessä oleviin koivuihin. Ja koska ikkunasta näkyvät pihlajatkin ovat täynnä syvänpunaisia marjoja, on hyvin syksyisen näköistä, vaikka suurin osa puista onkin vielä vihreänä.

Viikko sitten sunnuntaina eli elokuun viimeisenä päivänä olin Huvila-teltassa Helsingin juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Siellä todellakin tunsi syksyn alkaneen, oli nimittäin aivan mielettömän kylmä. Vaikka minä sentään olin varustautunut neuletunikalla takin alla, isolla huivilla hartioilla ja villasukilla jalassa, palelin niin, etten ollut varma kestänkö loppuun asti (no, minä nyt kyllä olen melkoinen vilukissa). Pakko oli kuitenkin sinnitellä, koska ei malttanut lähteä kesken. Lavalla olivat ensin Pauli Hanhiniemi ja Hehkumo, joiden kansanmusiikkivaikutteinen pop on todellista hyvän mielen musiikkia ja niin mukaansatempaavaa, että kylmyyskin unohtui siinä penkillä keikkuessa ja jalalla tahtia koputellessa. Tauon jälkeen esiintyi sitten Vuokko Hovatta ja jälleen oli mahtavaa musiikkia tarjolla. Hovatan ääni on huikea ja muusikot tosi taitajia. Nautinnollinen ilta, ei voi muuta sanoa.

Neulerintamalle kuuluu sukkia, onhan nyt Sukkasadon aika. Neljä paria valmistui viime viikon aikana, nyt on yksi pari tekeillä SecretWoolin sukkaklubilangoista. Sukkakuvia on näytillä Heinäladossa ja tämähän siis ei ole neuleblogi…

(Vaikka olisin kyllä nyt muutaman neulekuvan näyttänyt, jos ei Blogger olisi tehnyt tenää. Vihdoinkin olen saanut kuvia kameralta ja nyt sitten tämä mokoma Blogger ei lataa niitä mistään. Onneksi sukkakuvat sentään pääsivät jo oikeaan paikkaan.)