Deadlinen uhka niskassa

On edelleen niin rauhallista. Jo pitkäperjantaista, siis toissaillasta, asti olen ihmetellyt kaupungin hiljaisuutta. Tuo kotini ohitse kulkeva yleensä niin vilkkaasti liikennöity tie on kuin jouluna ja kerrostalojen ikkunat ovat pimeinä. Eilen oli myös rauhallista, jopa ruokakaupassa sai kaikessa rauhassa suorittaa ostoksensa. Ilmeisesti pääsiäisvapaan hyödyntäminen matkustamiseen alkaa olla yhä yleisempää. Täällä kaupungissa ainakin on juhannusmainen tunne: missään ei näy ristisielua…

Mielelläni olisin itsekin häipynyt mökille pariksi päiväksi rentoutumaan, kutsukin oli voimassa, mutta aikatauluni kielsi kaiken rentoutumisen ajattelemisenkin. Tämä itselleni erittäin epämiellyttävä ja rasittava paha tapa hoitaa kaikki kirjoitustyöt vain hieman ennen deadlinea aiheutti sen, että saan viettää pääsiäisen neljän päivän vapaaputken tiiviisti tietokoneen ääressä naputtelemassa seminaarityötä, joka on pakko vetää hatusta, kun ei ole muka ehtinyt suunnitella sitä aiemmin ja tehdä alustavia tutkimuksia. On se sitten outoa, että vaikka olen lokakuusta lähtien tiennyt työstä (no joo, oikeastaan seminaariin ilmoittautumisesta lähtien eli viime toukokuusta) ja marraskuun lopusta asti on tarkka palautuspäiväkin ollut tiedossa, en osaa aloittaa työtä ennen kuin puolitoista viikkoa ennen deadlinea. Aina sama juttu, osaan aloittaa kirjoittamisen vasta pakon edessä, vaikka tiedän, että se olisi väljemmällä aikataululla hurjan paljon helpompaa. Ei voi mitään, pakko yrittää saada työ nyt tehtyä. Enpä toisaalta ole vielä koskaan palauttanut mitään liian myöhään, joten ehkä tämäkin tästä vielä valmistuu, vaikka tekstin laadusta en voikaan mennä takuuseen.

Pahana hidasteena kirjoitustyölle on tietenkin kokopäiväinen työnteko. Siksi olin ajatellut saada työn jo aika hyvään vaiheeseen nyt pääsiäisen aikana. Ikävä kyllä kirjasto sulki torstaina ovensa jo neljältä enkä ehtinyt siis enää töiden jälkeen hakea varaamiani kirjoja. Ilman tuota materiaalia en pääse kovinkaan pitkälle. Ehkä voin saada puolet kirjoitettua ilman niitä muutamia keskeisiä kirjoja. Täytyy sitten tehdä loppu ilta- ja yötyönä ensi viikolla ja viikonloppuna. Ajatus ei innosta, mutta omapahan on vikani. Kaiken huipuksi olen ilmeisesti tulossa kipeäksi, joten voi olla, etten huomennakaan ole luovimmillani…

Maisemataulu illassa

Tänä iltana tulin bussilla Pääkaupungista kotiin hieman ennen pimeän tuloa (pilvettöminä ja vain vähän pilvisinä päivinä on muuten jo ihanan kauan valoisaa!). Reittihän kulkee useampia siltoja pitkin meren yli. Tylsistyneenä ja väsyneenä ulos tuijottaessani havahduin äkkiä tajuamaan, kuinka mielettömän näyn äärellä juuri olin. Meren yllä oli sakea sumu, joten jopa aivan lähimmät saaret näkyivät vain aavemaisen harmauden läpi. Reilun sadan metrin päässä ei ollut mitään muuta kuin sumua. Edessä näkyi tie ja lähimmät autot. Lopuista autoistakin näkyivät vain valot tai sitten ei mitään. Keilaniemen tornien tullessa näkyviin, koko maisema muuttui vielä epätodellisemmaksi. Noista torneista, tai oikeastaan vain kahdesta korkeimmasta, näkyivät vain huiput. Muuten nekin olivat meren yllä leijuneen sumun peitossa. Ylimmäiset kerrokset valoineen näyttivät leijailevan ilmassa tyhjän päällä. Vielä muutama kilometri eteenpäin ja kaikki oli jälleen kuten aina. Meri jää siinä kohden jo kauemmaksi tiestä, joten sumu ei enää ulottunut Länsiväylän ylle. Hetken tuota epätodellista kauneutta vain kesti, mutta se riitti pyyhkimään tympeyden mielestäni ja olin taas onnellinen siitä, että elän veden ääressä. Tällaiset luonnon aiheuttamat kauniit hetket eivät nimittäin ole ollenkaan harvinaisia. Usein kotimatkalla voi katsella maisemaa kuin kaunista taulua, niin tänäänkin.

Suksien suhinaa

Tänään avasin oman hiihtokauteni. Kuulostaa aika typerältä sanoa tuollaista maaliskuun neljäntenä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta hiihdetään tai ulkoillaan muuten vain jäällä ja nautitaan keväisestä auringonpaisteesta, ainakin täällä meillä päin. Mutta koska tänä talvena mikään ei ole kuten ”yleensä”, eikä jäistäkään ole tietoakaan, olen nyt ihmeissäni ja kummissani ja ikionnellinen, että ollenkaan pääsin ladulle. Tuntui mielettömältä lykkiä niityllä ja nauttia hitaasti rasituksen seurauksena saapuvasta väsymyksen tunteesta. Pitäisi kai urheilla enemmänkin, jotta pääsisi useammin nauttimaan moisesta olotilasta. En vain viitsi millään lähteä ulkoilemaan kurasäällä eikä vastaava tunne ole saavutettavissa jumpan avulla, vaikka jumppakin toki saa hyvälle mielelle. Toivottavasti vielä muutamana päivänä pääsisi suksien päälle ennen kuin talvi lopullisesti väistyy, eihän kevään tuloon todellakaan voi olla enää kovin pitkä aika. Kunto ei tänä vuonna hiihtämällä kasva, mutta täytyy lajista kuitenkin nauttia sen pienen hetken ajan, kun on mahdollista.

Hiihtelin niityllä, jolle aina ilmestyy latu niin pian, kun lunta suinkin on tarpeeksi. Työpaikka sattuu olemaan ihan vieressä ja samoin isovanhempieni koti, jonka pihavajassa voin siten kätevästi säilyttää suksiani. Tämä järjestely mahdollistaa hiihtämisen silloin, kun missään muualla ei vielä ole tarpeeksi lunta. On myös helpointa mennä urheilemaan suoraan töistä. Kukapa ei tuntisi sohvan vetovoiman aiheuttamaa ongelmaa, jos ensin lähtee käymään kotona. Se, että hiihtämiseni ollenkaan onnistuu tällä etelärannikolla keskellä kaupunkia, on täysin niiden ystävällisten sielujen ansiota, jotka heti ruohikon peityttyä lähtevät tekemään latua kyseiselle niitylle. Minun onnekseni lähistöllä asuu paljon hiihtämisestä pitäviä eläkeläisiä, jotka puskevat ladun valmiiksi sillä aikaa, kun minä vielä olen töissä. Töiden jälkeen minä ja monet muut (kuten tänään jälleen havaitsin) pääsevät sitten hiihtämään valmiille ladulle. Suuri kiitos kuuluu näille puurtajille. Heidän intonsa ja jaksamisensa mahdollistavat meille monille muillekin hiihtämisen nautinnon. Itse kun on pakko myöntää, ettei lähde liikkeelle, ellei latu ole jo valmiina…

Runoudesta

Olen hulluna kirjallisuuteen. Nyt sanoisin tietysti mieluiten, että kaikenlaiseen kirjallisuuteen, kunhan on hyvää. Se olisi kuitenkin valhe eikä umpirehellinen luonteeni salli valehtelemista. Siispä tarkennan: pidän proosasta, kaikenlaisesta proosasta, sekä taiteellisesta ja syvällisestä korkeakirjallisuudesta että hömpästä viihdekirjallisuudesta. Kunhan ei ole scifiä ja fantasiaakin luen vain rajoitetusti. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestakin pidän. Draamastakin pidän, vaikka mieluummin katselenkin sitä teatterissa kuin luen kirjasta. Runoudesta en välitä. Tämä onkin suuri puute ihmiselle, joka on olevinaan kirjallisuuden alan akateemikko (ainakin melkein).

En ole koskaan pitänyt runojen lukemisesta. Joskus sattumalta törmään runoon, joka pistää ajattelemaan ja sitten saatan lukea samalta kirjoittajalta kokonaisen teoksen tai jopa useamman. Noin yleisesti ottaen pidän runoja kuitenkin tylsinä (erittäin hyvä, että tällaisia blogeja voi pitää anonyymisti, kukaan ei voi lynkata minua sanojeni tähden) enkä jaksa lukea niitä. Ehken ole tarpeeksi syvällinen ajattelija, runoissahan merkitys on usein piilotettu jonnekin sanojen taakse. Joka tapauksessa opintoihini pakollisina kuuluneet lyriikka-analyysit ja vastaavat olivat minulle raskasta pakkopullaa. Saatan joistakin runoteoksista jopa nauttia, mutta niiden analysoimista pidän kidutukseen verrattavana velvollisuutena. Onneksi tuo aika on ohi, kukaan ei enää pakota minua analysoimaan yhtäkään runonpätkää.

Omistan jokusen runoteoksen. Mistä lienee minun hyllyyni päätyneet. Joukossa on vain yksi, joka todellakin näyttää luetulta. Se onkin sitten puhkiluetun näköinen. Kyseessä on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Olen saanut sen lahjaksi parivuotiaana. Sivuilla on varhaisen luovuuteni lyijykynäjälkiä, taitaa joukossa olla jo kirjainharjoituksiakin. Etusivulla lukee nimeni äidin kirjoittamin tikkukirjaimin. Selkämys on irronnut aikoja sitten. Kansien kulmat ovat kuluneet lerputtaviksi ruskeiksi pahviläpysköiksi, kannen värit ovat haalistuneet. Sivuilla on jos jonkinnäköisiä läiskiä, kulmat ovat taittuneet. Osansa kirjan kulutukseen ovat tietenkin antaneet myös kolme nuorempaa sisarustani. Suurin syyllinen olen kuitenkin itse. Olisinhan joskus jopa halunnut nukkua tämä kirja kainalossani. Niin paljon pidin siitä ja sen sisältämistä runoista, jotka olen joskus osannut ulkoa. Tästä kirjasta löytyy myös runo, joka edelleen on minun lempirunoni. Mitenköhän saatoin jo muutaman vuoden ikäisenä aavistaa, että ”Tunteellinen siili” on kuin minusta kirjoitettu. Vai olikohan runo ensin ja itse muokkauduin sen mukaan? Jotain itsestäni ja luonteestani (etten sanoisi: kehitystasostani) kertoo ehkä se, että edelleenkin pidän eniten juuri lastenkamarin nonsensesta. Mutta se vain pitää paikkansa: tämä voisin olla minä:

”Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja sen on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.”

(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu)