Suksien suhinaa

Tänään avasin oman hiihtokauteni. Kuulostaa aika typerältä sanoa tuollaista maaliskuun neljäntenä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta hiihdetään tai ulkoillaan muuten vain jäällä ja nautitaan keväisestä auringonpaisteesta, ainakin täällä meillä päin. Mutta koska tänä talvena mikään ei ole kuten ”yleensä”, eikä jäistäkään ole tietoakaan, olen nyt ihmeissäni ja kummissani ja ikionnellinen, että ollenkaan pääsin ladulle. Tuntui mielettömältä lykkiä niityllä ja nauttia hitaasti rasituksen seurauksena saapuvasta väsymyksen tunteesta. Pitäisi kai urheilla enemmänkin, jotta pääsisi useammin nauttimaan moisesta olotilasta. En vain viitsi millään lähteä ulkoilemaan kurasäällä eikä vastaava tunne ole saavutettavissa jumpan avulla, vaikka jumppakin toki saa hyvälle mielelle. Toivottavasti vielä muutamana päivänä pääsisi suksien päälle ennen kuin talvi lopullisesti väistyy, eihän kevään tuloon todellakaan voi olla enää kovin pitkä aika. Kunto ei tänä vuonna hiihtämällä kasva, mutta täytyy lajista kuitenkin nauttia sen pienen hetken ajan, kun on mahdollista.

Hiihtelin niityllä, jolle aina ilmestyy latu niin pian, kun lunta suinkin on tarpeeksi. Työpaikka sattuu olemaan ihan vieressä ja samoin isovanhempieni koti, jonka pihavajassa voin siten kätevästi säilyttää suksiani. Tämä järjestely mahdollistaa hiihtämisen silloin, kun missään muualla ei vielä ole tarpeeksi lunta. On myös helpointa mennä urheilemaan suoraan töistä. Kukapa ei tuntisi sohvan vetovoiman aiheuttamaa ongelmaa, jos ensin lähtee käymään kotona. Se, että hiihtämiseni ollenkaan onnistuu tällä etelärannikolla keskellä kaupunkia, on täysin niiden ystävällisten sielujen ansiota, jotka heti ruohikon peityttyä lähtevät tekemään latua kyseiselle niitylle. Minun onnekseni lähistöllä asuu paljon hiihtämisestä pitäviä eläkeläisiä, jotka puskevat ladun valmiiksi sillä aikaa, kun minä vielä olen töissä. Töiden jälkeen minä ja monet muut (kuten tänään jälleen havaitsin) pääsevät sitten hiihtämään valmiille ladulle. Suuri kiitos kuuluu näille puurtajille. Heidän intonsa ja jaksamisensa mahdollistavat meille monille muillekin hiihtämisen nautinnon. Itse kun on pakko myöntää, ettei lähde liikkeelle, ellei latu ole jo valmiina…