Maisemataulu illassa

Tänä iltana tulin bussilla Pääkaupungista kotiin hieman ennen pimeän tuloa (pilvettöminä ja vain vähän pilvisinä päivinä on muuten jo ihanan kauan valoisaa!). Reittihän kulkee useampia siltoja pitkin meren yli. Tylsistyneenä ja väsyneenä ulos tuijottaessani havahduin äkkiä tajuamaan, kuinka mielettömän näyn äärellä juuri olin. Meren yllä oli sakea sumu, joten jopa aivan lähimmät saaret näkyivät vain aavemaisen harmauden läpi. Reilun sadan metrin päässä ei ollut mitään muuta kuin sumua. Edessä näkyi tie ja lähimmät autot. Lopuista autoistakin näkyivät vain valot tai sitten ei mitään. Keilaniemen tornien tullessa näkyviin, koko maisema muuttui vielä epätodellisemmaksi. Noista torneista, tai oikeastaan vain kahdesta korkeimmasta, näkyivät vain huiput. Muuten nekin olivat meren yllä leijuneen sumun peitossa. Ylimmäiset kerrokset valoineen näyttivät leijailevan ilmassa tyhjän päällä. Vielä muutama kilometri eteenpäin ja kaikki oli jälleen kuten aina. Meri jää siinä kohden jo kauemmaksi tiestä, joten sumu ei enää ulottunut Länsiväylän ylle. Hetken tuota epätodellista kauneutta vain kesti, mutta se riitti pyyhkimään tympeyden mielestäni ja olin taas onnellinen siitä, että elän veden ääressä. Tällaiset luonnon aiheuttamat kauniit hetket eivät nimittäin ole ollenkaan harvinaisia. Usein kotimatkalla voi katsella maisemaa kuin kaunista taulua, niin tänäänkin.