Jumpan ihanuus ja kurjuus

Tänään olin venyttelemässä. Siis ohjatulla jumppatunnilla, jolla keskityttiin erilaisiin pitkäkestoisiin venytyksiin. Viimeksi taisin käydä jumpassa – minkäänlaisessa – viime vuoden puolella, marraskuussa. Sen jälkeen iski jonkinlainen alakulokausi, jonka aikana sain vain juuri ja juuri pakolliset toimet hoidettua. Ei puhettakaan mistään ylimääräisestä eikä ainakaan jumpasta! Sen kyllä huomasi tänään. En ole koskaan ollut notkea, mutta olin jo unohtanut kuinka jäykkä olen ilman jatkuvaa harjoitusta… Syksyllähän kävin useamman kerran viikossa aerobicissa ja kerran tai kaksi viikossa myös venyttelyssä. Olin siis ”hiukkasen” paremmassa ja taipuisammassa kunnossa kuin nyt. Venyttelyn aikana ja sen jälkeen tuntui, kuin olisin kulkenut mankelin läpi. Millaista mahtaa tulla perjantaina, kun olen menossa ensimmäiselle aerobista kuntoa ja lihaskestävyyttä vaativalle jumppatunnille sitten marraskuun? En ehkä ole kykeneväinen nousemaan sängystä lauantaiaamuna. No, ainakin tiedän, mistä kivut ja säryt ovat peräisin.

Jumppatunnit saavat minut usein masentuneiksi. Ei itse asia eli liikunta, siitä pidän kyllä ja tulen jopa helposti riippuvaiseksi hyppimisestä joukon mukana. Minua kiusaava asia on alemmuuskompleksinen ajattelutapani, joka saa minut koko ajan vertaamaan itseäni muihin ja kuvittelemaan, että olen

a) lihavampi (ei pidä paikkaansa, olen sopivaa keskitasoa, ennemmin hoikanpuoleinen kuin pulleahko)
b) jäykempi (kyllä, olen jäykkä, mutta niin ovat monet muutkin, en suinkaan ole mitenkään silmiinpistävän epänotkea)
c) huonompi pysymään rytmissä (ei muuten pidä paikkaansa, rytmintajuni oli ainoa, joka surkean lauluääneni ja olemattoman sävelkorvani jälkeen pelasti minut aikoinaan musiikintunneilla)
d) hitaampi oppimaan liikesarjat (tuskin, tanssiaskeletkin opin aina yhtenä nopeimmista)
e) vanhempi (hmm, tämä taitaa usein jopa pitää paikkansa yliopistoliikunnan tunneilla, joilla käyn)

kuin kaikki muut osanottajat. Koska ajattelen noin hulluja (tässä kirjoittaessani minun on helppo kumota omat idioottimaiset ajatukseni, liikuntasalissa uskon niihin), mietin koko tunnin ajan vainoharhaisesti, katsovatko kaikki nyt kohellustani. Ikään kuin muilla ei olisi parempaakin tekemistä jumpassa kuin vahtia minun tekemisiäni. Vanha neuroottinen minä vain työntyy taas esiin noissa tilanteissa ja heti, kun kuulen jonkun nauravan tai kahden supisevan keskenään, kuvittelen taas olevani pilkan kohteena. Tuskin kukaan edes huomaa minua siellä kymmenien muiden joukossa. Ja vaikka olenkin useimpia kanssajumppaajia vanhempi, on kroppani kuitenkin useita nuoremman näköinen, kiitos hyvien geenien ja suhteellisen liikunnallisen elämän. Järki siis sanoo, ettei minun pitäisi luulla typeriä, ei kukaan minulle naura. Tunne saa kuitenkin vallan ja palaan taas sinne yläasteaikaan, kun minulle todellakin naurettiin ja minua pilkattiin, usein täysin ilman mitään järkiperäistä syytä.

Tahtoisin niin päästä eroon noista menneisyyden haamuista. Kuntosalille en edes uskalla mennä, koska parin käyntikerran jälkeen huomasin, etten pysty keskittymään kuntoiluun vahdatessani hysteerisesti jokaista naurahdusta tai keskustelunpätkää: ”eivät kai ne taas puhu minusta / naura minulle…” jumpasta kuitenkin pidän niin paljon, etten voi traumoistani huolimatta luopua siitä. Ehkä vielä jonakin kauniina (saa minun puolestani olla rumempikin) päivänä pystyn pääsemän neuroottisesta vahtaamisestani eroon ja nauttimaan täysin rinnoin liikunnan ilosta!

"Hiihto"lomasää

Ja taas sataa vettä. Aamulla taivaalta putoili rättimäisiä räntähiutaleita. Juuri kun olin eilen päättänyt luopua talven toivomisesta ja alkaa sen sijaan odottaa kevättä. Totta kai sitten eilisen jopa pyöräilyyn soveltuneen sään jälkeen (olen vilukissa, siis en pyöräile talvella!) oli tänään taas vallan toinen ääni kellossa. Räntä tietenkin suli myöhemmin päivällä ja nyt on taas yksinkertaisesti märkää ja ankeaa. Hiihtolomaviikko on ohi, vaikkei itselläni mitään lomaa ollutkaan, ja voi kyllä sanoa, ettei toista sään puolesta näin heikkoa hiihtolomaviikkoa ole minun elinaikanani nähty. Aina ei ole täällä meillä päin voinut hiihtää, mutta ainakin on sitten päässyt lumen puuttuessa luonnonjäille luistelemaan. Nyt ei ollut lunta eikä jäätä eikä mitään muutakaan talveen viittaavaa. Vaikka inhosinkin koulussa luistelua, olen aina luistellut mielelläni yksikseni. Ja hiihtäminen on aina ollut lempilajini talviurheilun joukossa. Ei ole kumpikaan enää itsestäänselvyys täällä Etelä-Suomessa. Kiitos siitä ilmastonmuutokselle…

Monet ovat toivoneet tänne Suomeenkin ”eurooppalaisia” talvia. Nyt meillä on ne. Juuri tällaisten ikävien sadetalvien takia kyllästyin Keski-Euroopassa asumiseen. Toki minulla oli paljon muitakin syitä muuttaa takaisin Suomeen, mutta yksi oli todellakin kaipuu neljään vuodenaikaan. Oletteko nyt onnellisia te eurooppalaisuutta ilmastonkin suhteen haikailevat? Kannattiko toivoa tällaisia talvisäitä? Itse olen alkanut suunnitella elämäni ensimmäistä talvilomaa ensi vuodeksi. Pakko kai lähteä lumen perässä Lapin suuntaan, ettei hiihtotaito kuihdu kokonaan.

Toisten päätä ei palella

Tänään jouduin taas piipahtamaan Pääkaupungissa. Forumin edessä olevan suojatien kohdalla liikennevalojen vaihtumista odotellessani viereeni pysähtyi pariskunta pienen lapsen kanssa. Tuo todennäköisesti reilusti alle kaksivuotias istui rattaissa ilman päähinettä ja hanskoja. Näytti aika kamalalta, pakkasta oli useampi aste ja Pääkaupungin keskusta on tunnetusti sangen tuulinen paikka. Äidillä ja isällä oli molemmilla pipot päässä ja paksut lapaset kädessä. Ei tainnut vanhemmilla paljoa päätä palella. Lapsella varmasti sitäkin enemmän…

Jotenkin saattaisin vielä ymmärtää, jos ulkomaalaiset eivät ymmärrä pakkaspukeutumisen päälle. Onhan Keski- Eurooppakin täynnä partiolaisia, jotka liikkuvat koko talven, myös sikäläisissä harvinaisissa pikkupakkasissa, ulkona polvihousuissa sääret paljaana. Mutta tämä viereeni pysähtynyt pariskunta kyllä puheen nuotista ja sanavarastosta päätellen kuului seudun alkuasukkaisiin ja on varmasti lapsuudessaan kokenut paukkuvia pakkasia. Itsensähän he olivatkin pukeneet tarkoituksenmukaisesti. Miksi lapsen piti palella? Luulisi, että lapsellekin kannattaa hankkia kunnollinen päässä pysyvä talvipäähine ja hanskat, vaikkei näitä pakkaspäiviä ilmeisesti kovin montaa tänä talvena tulekaan.

Myönnän itse olevani vilukissa, mutta omista subjektiivisista tuntemuksistani ei ole kiinni se, ettei ole terveellistä olla paljain päin viiden asteen pakkasessa. Oli ikä sitten vuoden tai sata.

Ohi on!

Eilen kaikuivat jälleen yhden abisukupolven ”Ohi on!” –huudot kuorma-autojen lavoilta. Voi kunpa tietäisitte, te iloanne eilen juhlistaneet ja tänään päänsärystä kärsivät ihanan nuoret ja optimistiset abiturientit, että nyt se elämä vasta alkaa teilläkin eikä todellakaan aina ruusuisena. Mutta mitä turhia pelottelemaan, itse ainakin nautin sydämestäni aikoinaan koulun loppumisesta: kuuden vuoden piina päättyi (vaikka ei lukio enää niin kamalaa aikaa ollut kuin yläaste). Oli vain jotenkin pelottava se hetki, kun yo-juhlat oli juhlittu ja lomat vietetty ja tajusin, että siinä meni elämäni viimeinen pitkä kesäloma… ainakin ennen eläkepäiviä. Aika on ilmeisesti hieman kyllä kullannut muistoja, koska työpaikan ikkunasta penkkarikulkueen nähdessäni läikähti sisälläni jotakin nostalgiaa muistuttavaa.

Sattumoisin penkkareiden kanssa samalle päivälle osui tänä vuonna ystävänpäivä, tuo teennäisen kaupallisuuden perikuva, pakollisen lässyttämisen ja vaaleanpunaisten enkeleiden riemuvoitto. Alkuviikosta Pääkaupungissa käväistessäni joka puolella mainostettiin erilaisia tuotteita ystävänpäivälahjoiksi: lämmin neule miehelle, uusi tuoksu naiselle, lapsille vaikka mitä ihanankamalaa ja tietysti ennen kaikkea paljon turhaa krääsää ihan kaikille. Kyllä pisti ihmetyttämään. Onko meille tekemällä tehty toinen joulu keskelle helmikuuta? Ystävänpäivähän ei todellakaan kuulu minkäänlaisena pitkänä perinteenä suomalaiseen kulttuuriin. Itse jouduin nuorempana ottamaan asiasta selvää tietosanakirjojen kautta (aivan, ei mitään googlailua…), kun ihmettelin ameriikankielestä käännettyjen nuortenkirjojen Valentinenpäivää. Sitten sopivasti laman kynnyksellä kauppiaat keksivät, että Suomessakin täytyy juhlia lahjojen voimin tuota tänne kuulumatonta perinnettä. (Ilmeisesti ensimmäiset ystävänpäivän Suomeen korttimyynnin kautta lanseeranneet tahot olivat kyllä Sydänyhdistys ja Punainen Risti, valitettavasti kaupan ala nopeasti muutti sinänsä kauniin ajatuksen ystävien muistamisesta uudeksi ”pakolliseksi” kulutusjuhlaksi.) Ja niin oli joka helmikuuhun erottamattomasti liittyvä imelän vaaleanpunainen myynninkohotuskampanja vakiintunut tänne pohjolan perukoillekin. Nöyryyttävä niille, jotka eivät omista vaaleanpunaisista minipehmoelukoista pitäviä ystäviä eivätkä edes ketään, joka toisi kukkia. Onneksi ystävänpäivänkin suhteen voi huokaista helpottuneena: ”Ohi on.” Ainakin vuodeksi.

Tervehtimiskammo

Vaikka havainnoin ympäristöäni jatkuvasti erittäin tarkkaan (vähän liiankin tarkkaan, voisi joku huomauttaa), on päässäni selvästi jokin suodatin, joka seuloo ystävät ja tuttavat pois näköpiiristäni. Olen tunnettu siitä, etten huomaa ystäviäni kadulla / kaupassa / kaupungilla / kahvilassa ennen kuin he astuvat varpailleni tai tekevät jotain muuta yhtä vaikeasti sivuutettavaa. Onneksi tämä tosiasia on yleisesti tunnettu tuttavapiirissäni, ja ihmiset ovatkin tottuneet nykimään hihastani. Puolituttuja seula ei erottele, joten heidät kyllä huomaan. Ja tämä synnyttääkin jatkuvasti epämukavia tilanteita. Kuten tänään kaupassa. Seisoin näkkileipähyllyn edessä miettimässä mitä sorttia ottaisin, kun huomasin silmäkulmasta puolitutun ihmisen seisovan vieressäni. Sen sijaan, että olisin kääntynyt ja sanonut hei, minä luikin pikimmiten toiseen suuntaan – ja unohdin tietenkin ostaa näkkäriä. En vain saa sanaa suustani, jos kyseessä on henkilö, joka ei välttämättä muista minua (valitettavasti minulla on erittäin hyvä kasvo- ja nimimuisti eli minä kyllä yleensä muistan kerran, pari tapaamani henkilöt). Olisihan ihan kamalaa, jos moikkaisin ja toinen ei edes vastaisi! Vielä hassummaksi tilanteen tekee se, että tuo toinen on todennäköisesti tavannut minut muiden seurassa jossakin tilanteessa, jossa olen antanut mitä avoimimman ja välittömimmän vaikutelman. Niin se ulkoinen olemus joskus pettää. Ja neuroosit ja angstit jäävät piiloon kuoren alle.

Pelkoni saada pakit on niin ylikorostunutta, etten edes Facebookissa lähettele kaveripyyntöjä kuin sellaisille henkilöille, joiden kanssa olen muutenkin päivittäin tekemisissä. Vaikka löytäisin sieltä kuinka monia vanhoja tuttuja, pysyy kaverisaldoni hyvin pienenä. Minä kun en kaveriksi pyydä, eikä profiilinikaan näy kuin kavereilleni... Melkoinen noidankehä, vai mitä. En vain voi uskoa, että joku vapaaehtoisesti hyväksyisi minulta tulevan kaveripyynnön. Sama pätee tietenkin kaikkiin ihmissuhteisiin. Vaikka kuinka haluaisin tutustua johonkuhun paremmin, en varmastikaan ehdota tapaamista tms. En kestäisi kieltäytymistä! Olen elämän koulussa oppinut, ettei kukaan täyspäinen ihminen voi haluta olla minun ystäväni. Poikkeukset (ihanat ikiaikaiset ystäväni ja muutamat myöhemmät kaverit) vain vahvistavat säännön, mutta uusia ystäviä en uskalla yrittää hankkia. Ehkä minä joskus vielä pääsen näistä neurooseistani ja muutun siksi sosiaaliseksi ja kaikesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä nauttivaksi persoonaksi, joka minusta oli kehittymässä ennen yläastetta.

Minä ja tämä blogini

Olen auttamatta jälkijättöinen tässä tietoyhteiskunnassa. Kun muut jo lopettavat blogejaan, koska bloggaaminen mielletään vanhanaikaiseksi, minä vasta aloitan. Ei se haittaa, itsellenihän minä tätä kirjoitan. Ajattelin asiaa jonkin aikaa pohdittuani, että tämä saattaisi olla hyvä tapa jäsennellä sekavia ajatuksiani. Perinteinen päiväkirja ei minulla toimi, olenhan jo kuusivuotiaasta aloittanut päiväkirjan pitämisen yhä uudestaan, mutta lopettanut aina jo muutamassa kuukaudessa. Päiväkirjaahan ei lähtökohtaisestikaan ole tarkoitettu muiden luettavaksi, siinä ongelmani. En oleta, että tätäkään joku lisäkseni lukee, mutta se mahdollisuus on kuitenkin teoriassa olemassa.

Blogini nimeksi tuli Kuoren alla, loppusuoralla valinnassa oli myös Pinnan alla, mutta kuori tuntui turvallisemmalta, jotenkin paremmin suojaavalta - minun mielestäni, joku suomen kielen maisteri saattaisi olla asiasta eri mieltä. Minä koen sanat tunteina, tai ainakin tunteita herättävinä. Siksi lingvistin uranikin katkesi ennen kuin edes pääsi kunnolla vauhtiin…en osannut kiinnostua sanoista tai kielestä analyyttisesti ja järkiperäisesti. Tunteita ne ovat, jotka sanojen herättäminä kuohuvat, kiehuvat, pulppuavat ja porisevat siellä kuoren alla. Tunteita, jotka on vangittu tyynen ja tasaisen kuoren alle. Tunteita, joita en ole päästänyt esille kuin erittäin harvoin viimeiseen lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Siitä blogini nimi.
Varmasti tässäkin blogissa tulee olemaan enemmän havainnointia ulkomaailmasta kuin omia tunteitani, ainakin aluksi. Olenhan ikuinen tarkkailija, katselen maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta. Haluaisin kuitenkin päästä itse mukaan. Haluaisin antaa myös tunteilleni vallan. Haluaisin olla mukana elämässä. Ehkä vielä joskus uskallankin. Jos vain keksin, kuka minä oikein olen.

Vähän päälle kolmenkymmenen, nainen, hetero, akateemisesti koulutettu, kotoisin pääkaupunkiseudulta. Ahkera, tunnollinen ja luotettava (työkavereiden mielestä), iloinen ja helposti lähestyttävä (satunnaisten tuttavien mielestä), hauska ja hyväntuulinen (kavereiden mielestä), pohdiskeleva ja solidaarinen (ystävien mielestä), sanavalmis ja nokkela (keskusteluissa ja väittelyissä), hallittu ja tasainen (turhan useiden mielestä), vahva ja varma (kaikkien mielestä). Tuollainen siis olen ulkomaailman silmissä. Sen tyynen kuoren alla olen kuitenkin heikko ja epävarma itsestäni, alakuloinen ja onneton. En tietenkään aina, toki olen välillä myös onnellinen ja oikeasti hyväntuulinen. Tuntuu kuitenkin pahalta kuulla jatkuvasti olevansa niin onnellisessa asemassa, koska minulla ei ole mitään huolia, kun oikeastaan tekisi vain mieli huutaa ja parkua. Omapahan on vikani, itse ne tunteeni olen piilottanut jonnekin syvälle, vaikkei se ollutkaan tahallinen ja muista riippumaton teko.

Moni on sanonut blogin olevan hyvä tapa purkaa itseään tietyissä elämänvaiheissa. Minä haluan päästä eroon möröistäni ja saada taas tuntumaa kirjoittamiseen. Ehkä tämä on oikea väylä aikeideni toteuttamiseen, ehkä ei. Aika sen näyttää, joka tapauksessa kokeilen nyt tätä konstia.