Tervehtimiskammo

Vaikka havainnoin ympäristöäni jatkuvasti erittäin tarkkaan (vähän liiankin tarkkaan, voisi joku huomauttaa), on päässäni selvästi jokin suodatin, joka seuloo ystävät ja tuttavat pois näköpiiristäni. Olen tunnettu siitä, etten huomaa ystäviäni kadulla / kaupassa / kaupungilla / kahvilassa ennen kuin he astuvat varpailleni tai tekevät jotain muuta yhtä vaikeasti sivuutettavaa. Onneksi tämä tosiasia on yleisesti tunnettu tuttavapiirissäni, ja ihmiset ovatkin tottuneet nykimään hihastani. Puolituttuja seula ei erottele, joten heidät kyllä huomaan. Ja tämä synnyttääkin jatkuvasti epämukavia tilanteita. Kuten tänään kaupassa. Seisoin näkkileipähyllyn edessä miettimässä mitä sorttia ottaisin, kun huomasin silmäkulmasta puolitutun ihmisen seisovan vieressäni. Sen sijaan, että olisin kääntynyt ja sanonut hei, minä luikin pikimmiten toiseen suuntaan – ja unohdin tietenkin ostaa näkkäriä. En vain saa sanaa suustani, jos kyseessä on henkilö, joka ei välttämättä muista minua (valitettavasti minulla on erittäin hyvä kasvo- ja nimimuisti eli minä kyllä yleensä muistan kerran, pari tapaamani henkilöt). Olisihan ihan kamalaa, jos moikkaisin ja toinen ei edes vastaisi! Vielä hassummaksi tilanteen tekee se, että tuo toinen on todennäköisesti tavannut minut muiden seurassa jossakin tilanteessa, jossa olen antanut mitä avoimimman ja välittömimmän vaikutelman. Niin se ulkoinen olemus joskus pettää. Ja neuroosit ja angstit jäävät piiloon kuoren alle.

Pelkoni saada pakit on niin ylikorostunutta, etten edes Facebookissa lähettele kaveripyyntöjä kuin sellaisille henkilöille, joiden kanssa olen muutenkin päivittäin tekemisissä. Vaikka löytäisin sieltä kuinka monia vanhoja tuttuja, pysyy kaverisaldoni hyvin pienenä. Minä kun en kaveriksi pyydä, eikä profiilinikaan näy kuin kavereilleni... Melkoinen noidankehä, vai mitä. En vain voi uskoa, että joku vapaaehtoisesti hyväksyisi minulta tulevan kaveripyynnön. Sama pätee tietenkin kaikkiin ihmissuhteisiin. Vaikka kuinka haluaisin tutustua johonkuhun paremmin, en varmastikaan ehdota tapaamista tms. En kestäisi kieltäytymistä! Olen elämän koulussa oppinut, ettei kukaan täyspäinen ihminen voi haluta olla minun ystäväni. Poikkeukset (ihanat ikiaikaiset ystäväni ja muutamat myöhemmät kaverit) vain vahvistavat säännön, mutta uusia ystäviä en uskalla yrittää hankkia. Ehkä minä joskus vielä pääsen näistä neurooseistani ja muutun siksi sosiaaliseksi ja kaikesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä nauttivaksi persoonaksi, joka minusta oli kehittymässä ennen yläastetta.