Ahistaa…

Nyt tulee angsteja ja ahdistusta tuutin täydeltä, mutta eikö blogi olekin olevinaan nettipäiväkirja? Ja mihinkäs muualle sitä pelkonsa purkaisi kuin päiväkirjaansa? Eikä tätä onneksi kukaan lue!

Onko oikeastaan minkäänlaista syytä ahdistukseen? No ei, elämä on ihan raiteillaan, niin hyvin kuin se tällaisella haahuilevalla iältään aikuisella, luonteeltaan ikuisella kakaralla vain voi olla. Vaikka tili juuri nyt on tyhjä (käyttö-/palkkatili siis, kai niillä muilla rahaa olisi, jos viitsisi nostaa), ei se tarkoita, etteikö töitä ja toimeentuloa löytyisi, ainakin keikkaluonteisesti työtä riittää. Mutta kun olisi ihana saada joskus säännölliset kuukausitulot, vaikka pienetkin! Jos edes valmistuisi, voisi alkaa tuollaista työtä etsiä. Vaikka kukapa nyt juuri tällaista toistaitoista humanistia etsisi, joten ei ainakaan oman alan töiden löytäminen tule helppoa olemaan edes maisterin paperit taskussa. Ja se valmistuminen…gradua pitäisi edes aloittaa, jos sen haluaa saada valmiiksi. Mutta kun minä en kykene! Suunnittelen vain koko ajan kamalasti kaikkea muuta opintoihin liittyvää, osin jopa ylimääräistä, tekemistä, ettei gradulle jäisi aikaa. Opintopisteitä olisi vaikka muille jakaa. Valmistuminen on kiinni nimenomaan isosta pahasta geestä. Ja siitä yhdestä tutkintoon mukaan haluamastani sivuainekokonaisuudesta, mutta se nyt valmistuu joka tapauksessa syksyllä ilman mitään suuren suuria ponnistuksia.

Epämääräisen opiskelu- ja työelämän kanssa voisi vielä jotenkin elää, jos yksityiselämän puolella olisivat asiat kunnossa. Etenkin tuolla suhderintamalla, joka tosin loistaa olemattomuudellaan. Joku mainitsi, että elämästä tulee helpompaa heti, kun muistaa, ettei koko elämä ole yläaste. Eli ei kannata koko ajan luulla, että toiset tekevät kaikkensa loukatakseen ja ivatakseen. Juuri tuo on minun ongelmani. Jokaisen lupaavasti alkaneen suhteenpoikasen tukahdutan pelossa, että toinen satuttaa minua, jos en ehdi edelle. Ja sitten tuntuu taas niin pahalta. Minähän en tietynlaisen aika vahvan ujouteni (joka tosin useimmiten piiloutuu hölötyksen ja supersosiaalisen ulkokuoren alle, ks. blogin nimi) takia edes järin usein tutustu ”hyvää päivää” –tasoa paremmin uusiin tuttavuuksiin. Small talkissa olen hyvä, mutta kaikki mikä menee siitä yli, on minulle todella vaikeaa. Ja sitten minä idiootti vielä aina katkaisen lupaavat alut yläastetraumassani! Nuo elämäni kamalimmat kolme vuotta (tai kaksi ja puoli, seiskan syyslukukaudella sain vielä olla rauhassa), joista nyt on jo ikuisuus, vaikuttavat edelleenkin lamauttavasti. Edelleen olen kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa, joissa minun pitää puhua, punainen kuin keitetty rapu jokaisen puheenvuoroni jälkeen odottaessani räkäistä naurua, jonka uskon yhä seuraavan jokaista sanaani. Tiedän kyllä olevani sanavalmis ja aika fiksukin, tiedän myös, etten ole huono puhuja. Kuitenkaan, vaikka järki niin väittäkin, en osaa uskoa, että joku voisi arvostaa jotakin sanomaani. Aina kun joku on minulle kohtelias, ajattelen hänen ivaavan. Jos joku on ystävällinen, mietin heti, milloin tulee homman pointti eli joku loukkaus. Heti nauttiessani vähänkin syvällisemmästä ja henkilökohtaisemmasta keskustelusta alan odottaa jotakin piikkiä…ja tökkäisen varmuuden vuoksi itse ensimmäisenä. Olen itse sataprosenttisen luotettava ja loukkaannun, jos luotettavuuttani tai rehellisyyttäni epäillään. Kuitenkaan en uskalla luottaa kehenkään. Osoitan epäluottamusta ja samaan aikaan sydämeni vuotaa verta, koska olen niin ilkeä (perusluonteeni on kaikkea muuta kuin ilkeä). Ristiriitaista vai mitä?

Aika pitkä esipuhe, jonka tarkoituksena on vain kertoa, että olen ihan helvetin yksinäinen! Olen päiväkausia ajatellut erästä henkilöä, jonka kanssa olin tekemisissä aikoja sitten, siitä taitaa olla jo pari vuotta. Vähän aikaa sitten tutustuin mieheen, johon tutustuisin mielelläni paremmin (tuntuu olevan jopa molemminpuolista), mutta en vain saa tuota toista päästäni. Koko juttu meni silloin aikoinaan niin typerästi, kaatui ehkä (molempien?) henkilökohtaisiin ongelmiin, joista ei saatu puhuttua. Sen jälkeen on ollut muitakin, mutta he eivät suinkaan ole jääneet kummittelemaan päähäni, vaikka itseni kohdalla normaali kaava onkin toistunut. Jos en tuolloin olisi koko ajan pelännyt sitä henkistä iskua yläastesyndroomani takia, olisin ollut huomattavasti aloitteellisempi. Mutta juuri silloin, kun tilanne tuntuu kaikista lupaavimmilta, on syndroomakin vahvimmillaan. Koska vain, jos välitän itse oikeasti ja lujaa, voin myös tulla kunnolla loukatuksi. Pääseeköhän tällaisesta noidankehästä joskus eroon? Tällä hetkellä yksinäinen tunteellinen siili sisälläni itkee taas piikkikuorensa alla ja haluaisi päästää esille sen hyvän kiltin ja hellän puolensa…mutta ei taaskaan uskalla.