Kiireen keskellä

Tänään on ensimmäinen päivä pitkästä aikaa, kun ehdi olla kotona ja tehdä asioita vain itseni hyväksi. Niinpä päivä on mennyt siivoten ja pyykkiä pesten... Ensi viikko on vielä aika työntäyteinen, sitten ehkä helpottaa vähän, kun vaalit ovat ohi ja yliopistollakin vain kaksi kurssia kesken gradun aloittamishomman lisäksi.

Lehdet alkavat olla maassa, puut ovat kaljuja ja juuri nyt sataa todella syksyisesti. Ruska oli kaunis tänä vuonna ja kesti kauan, mutta onhan selvää, että se loppuu joskus. Alkaa vain olla aika ankean näköistä ulkona. Koko ajan lisääntyvän pimeyden ohella se ei erityisesti piristä. Tavallaan syksy kyllä on aika ihanaa aikaa. Nytkin minulla palaa kolme kynttilää, kuuntelen musiikkia ja nautin kodikkaan asuntoni rauhasta (kun nyt vihdoinkin on taas siistiä, voin kutsua kämppääni kodikkaaksi). Pimeys minua kuitenkin häiritsee, varsinkin aamuisin ja aikaisin iltapäivällä. No, asiain tilaa ei kuitenkaan voi muuttaa, joten kai tässä on totuttava ajatukseen yhä pimenevistä päivistä vielä muutaman kuukauden ajan.

Tässä eräänä päivänä taas tajusin, että elämä on yhtä näyttelemistä. Tapasimme ystäväni kanssa bussissa erään tuttavan niiltä ajoilta, kun vietimme kaiken vapaa-aikamme ratsastustalleilla (ja joskus kyllä myös sen ajan, joka olisi pitänyt olla koulussa). Tämä tuttava oli aikuinen jo tuolloin, kun me vielä kipuilimme murkkuongelmiemme kanssa, mutta tunnisti minut kuitenkin heti. Ystävääni hän ei tunnistanut ja he yhdessä tulivatkin siihen tulokseen, ettei ole ihme, jos minut muistaa: "sinä olit aina niin reipas ja sosiaalinen", he sanoivat. Oho, ajattelin minä puolestani. Sosiaalisuus voi olla totta tänään, mutta teininä olin ehkä Suomen angstisin ja epäsosiaalisin yksilö, joka vältti jopa kavereillekin puhumista haukkujen ja kiusatuksi joutumisen pelosta. Hetken asiaa pohdittuani tajusin kuitenkin, että enhän minä ehkä ulospäin niin mahdottomalta tapaukselta vaikuttanut. Teinhän kaikkeni ollakseni "normaalin" näköinen ja oloinen, vaikka koko ajan tarkkailin itseäni ja muiden reaktioita suorastaan hysteerisesti. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin peittämään neuroottisuuteni, kun se ei ole jäänyt toisten mieleen. Tapaus vain pisti miettimään, kuinka moni meistä koko ajan tekee hurjasti työtä peittääkseen todellisen minänsä ja oikeat tunteensa...