Putous arkeen

Eilen illalla juuri niin paljon ennen yhdeksää, että kerkesin vielä juosta lähikauppaan täydentämään jääkaapin olematonta sisältöä, saavuin mökiltä metsittyneenä ja nuutuneena. Parin viimeisen päivän aikana poimitut marjat (mustikat ja vadelmat) piti vielä huolehtia pakasterasioihin ja kantarellit täytyi heivata paistinpannulle, jotta nesteen sai pois ja sienet pakastuskuntoon. Kun vielä ottaa huomioon hiustenpesun (järvivesi on ihanaa ja tekee hyvää, mutta oli kuontalo silti kaikkea muuta kuin puhdas!) ja yleisen siistiytymisen, jotta olisi aamulla nopeasti taas töihin kelpaavan näköinen, oli selvää, että kello oli kamalasti, kun pääsin vihdoinkin nukkumaan. Eikä uni tullut, ei sitten millään. Sitähän saattaisi vaikka nukkua liian pitkään aamulla, joten parempi olla kokonaan nukkumatta, tuntui elimistöni huutavan.

Ja aamulla olo olikin ankea. Työt, tentti ja pyykkivuori odottivat hoitajaansa. Ensin siis aamulla töihin, missä kyllä oli ihan kivaa kaikkien ollessa vielä hieman lomaisissa tunnelmissa. Sitten suoraan töistä kiireellä tenttiin, joka ei totisesti mennyt putkeen. Ja vauhdilla kotiin, jotta ehtii pestä edes yhden koneellisen pyykkiä ennen liian myöhäistä iltaa. Ja sitten selvittämään puolentoista viikon sähköpostisumaa, jota en eilen jaksanut vilkaistakaan. On tämäkin elämää!

Tulikohan tarpeeksi valittelua ja itsesääliä? Nimittäin: lomalla oli ihanaa, mökillä todella mukavaa, sääkin helli ja elämä maistui…ja maistuu edelleen. Joskus vain täytyy saada hieman nurista. Ja loppujen lopuksi oli kiva tulla kotiin. Sillä oma koti kullan kallis. Kaikesta pyykkäämisestä ja herätyskellosta huolimatta. On myös ihanaa päästä taas neulomaan (lomalla tuli kuin tulikin ostettua lankaa taas kerran), mukavaa olla sivistyksen parissa ja päästä nettiin milloin haluaa. Hauskoja asioita on luvassa mm. huomisen teatterin muodossa (Ryhmiksen Tuntematon sotilas Suomenlinnassa) ja lievä jännitystäkin on ilmassa: olenhan liittynyt pariinkin lankaklubiin ja pianhan saa jo jännätä postipojan käyntiä! Ja pääseehän sinne mökillekin takaisin, ei se ole minnekään hävinnyt maan päältä (ei ainakaan ollut vielä eilen puoli kuuden kieppeillä).

Yhä olemassa

Onpas taas kulunut aikaa viimeisestä blogimerkinnästä. Kiirettä on pitänyt ja osittain on myös kirjoittamislaiskuus vaivannut. Enkä ole edes tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, saati ajatellut ajatuksia, jotka ansaitsisivat tulla kirjatuksi.

Viimeiset pari päivää ovat olleet niin kesäisiä, että tunnen taas herääväni eloon auringon ja meriveden yhteisvaikutuksesta. Ranta on mahtava paikka lukea tentteihin, aurinko paahtaa ja välillä voi käväistä uimassa viilentyäkseen. Eilen illalla kotiin tullessani pyörätien yli juoksi siili. Oli kiva nähdä, että niitäkin taas on. Tuntuivat nimittäin lähes hävinneen täältä muutamien vuosien ajan.

Alusta asti minulle oli selvää, etten perusta mitään neuleblogia, vaikka niitä mielelläni seuraankin. Olen pitänyt omaa neulomistani sen verran alkeellisena, etten ole nähnyt mitään syytä esitellä tuotoksia. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, etten saa mitään muutakaan aikaiseksi, joten voin yhtä hyvin kirjata ylös aikaansaannoksiani käsitöiden saralla. Mutta ei tämä silti oikeaksi neuleblogiksi muutu, kyllä täällä edelleen (tai paremminkin tulevaisuudessa) aika yleisiä asioita eri aiheista käsitellään. Saatan kuitenkin lisäillä kuvia neuleistakin jatkossa (kunhan ensin saan otettua niitä).

En nimittäin todellakaan ole tehnyt viime aikoina muuta kuin neulonut tenttiin lukiessani. Ja muutenkin iltojeni iloksi. Kesätoppivillitys erilaisista bambu- ym. muotilangoista on kova ja jotakin on jo valmistunutkin, enemmän tai vähemmän onnistuneita topintekeleitä. Tänä aamuna kiinnitin viisi nappia ja sain siten valmiiksi ekopuuvillasta neulotun lyhythihaisen neuletakin johon olen tosi tyytyväinen. Materiaali on todella pehmeän ja miellyttävän tuntuista ja lankaa oli puuvillaksi mukava neuloa (sanoo nimim. puuvillalankakammoinen). Saumatkaan eivät ole niiiiiiin kamalan näköisiä kuin yleensä. Tosin saumoista olen kyllä nyt saanut tarpeekseni vähäksi aikaa, joten pyöröpuikoilla on Novitan Bambusta itselle tuleva toppi, johon ei tule yhtä ainutta saumaa. Ehkä joskus vielä opin tekemään siistejä saumoja, mutta juuri nyt se tuntuu mahdottomalta. Joitakin sukkiakin on työn alla, kuten aina. Jotenkin vain eivät tunnu edistyvän. Ehkä taas noin viikon kuluttua, kun olisi tarkoitus ruveta reissaamaan mökeillä. Autossa tykkään neuloa sukkia, kun puikot eivät koko ajan osu johonkin, kuten pitkillä puikoilla valitettavasti on tapana.

Näin muuten viime yönä merkillistä unta, jossa minua puri kyy pohkeeseen. Uni oli niin todentuntuinen, että herätessäni meni hetken aikaa, ennen kuin uskoin, että jalkani EI ole turvonnut kaksinkertaiseksi. Jalkaterässäni kyllä oli jo pari päivää aiemmin kaksi pistosjälkeä vierekkäin, mutta eivätköhän ne liene vain jonkin hyttysen tai muurahaisen tekosia, olivat nimittäin täysin harmittomia eivätkä edes tuntuneet mainittavasti.

Auringon herättämänä

Ei muuten ollut taannoin lasi rikkonut fillarinkumia vaan nasta. Niitä tuskin itsestään joutuu pyöräteille, joten ilmeisesti kyseessä oli Lauttasaaren vitsauksiin useampana kesänä kuulunut ilmiö… No, nyt on kumi paikattu – eikä hetkeäkään liian myöhään, koska tällä säällä en voisi kuvitellakaan istuvani bussissa. Auringosta täytyy nauttia, kun se kerran näin aikaisin alkaa näillä leveysasteilla porottaa. Meri välkehtii, linnut laulavat ja kukat kukkivat pyöräteiden varrella. Nyt on taas se aika vuodesta, kun kuntoilustakin tulee pelkkää nautintoa!

Vappupäivänä olin sisareni kanssa siivoamassa isovanhempien mökkiä talven jäljiltä ja olisin voinut heti jäädä sinne viikoksi. Valitettavasti työt odottivat taas tänään tekijäänsä. Kevät on harvinaisen pitkällä ja mökillä tuntui jo aivan kesäiseltä, vaikka olimme siellä useita viikkoja aikaisemmin kuin yleensä. Järven toisella rannalla joku rohkea jo oli uimassakin. Se tuntui sentään hieman liioitellulta. Vaikka…jos olisimme yöpyneet ja lämmittäneet saunan, olisin ehkä saattanutkin heittää talviturkin…

Täällä kotona talon kulmalla kasvava suuri tuomi on jo kasvattanut nuppunsa valtaviksi, kukinnan alkuun ei voi olla enää montaa päivää, kun säänkin on ennustettu jatkuvan lämpimänä ja aurinkoisena. Kyllä kevät on sitten ihanaa aikaa. Vaikka odotan kyllä kesääkin…en vähiten loman takia!

Fiilis pilalla

Että osaa ketuttaa. Ajelin kaikessa rauhassa pyörällä rantoja pitkin kotiin Pääkaupungista maisemia ihaillen ja kevättä haistellen, kun huomasin takakumin olevan tyhjä. Pumppasin ja yritin jatkaa…taas aivan tyhjä ennen kuin olin metriäkään polkenut. Mitä ilmeisimmin on siis oikein kunnon reikä sisäkumissa. Ja kotiin matkaa vielä kilometritolkulla eikä tietenkään paikkausvälineitä mukana. Huomasin kyllä liikkeellä ollessani useamman kerran, että pyörätie on täynnä rikottua lasia, joten yllätyksenä ongelma ei tullut. Silti se on aina yhtä ärsyttävää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa huolehtia roskistaan ja tyhjistä pulloistaan. Tai vielä pahempaa: ihmiset, jotka tahallaan rikkovat lasia tai ripottelevat nastoja pyöräteille vain ja ainoastaan muita kiusatakseen. Teki mieli huutaa ja raivota, mutta mitä sekään olisi auttanut. Minä sentään olen pyöräilykilometreihin verrattuna selvinnyt suhteellisen vähillä rengasrikoilla. Jotkut ystäväni paikkaavat harva se viikko. Silti olen katkera ja vihainen, yksikin tahallaan aiheutettu tai välinpitämättömyydestä johtuva puhjennut kumi on liikaa. Ja niihin laseihin (tai muihin teräviin esineisiin) olisi voinut minun polkupyöräni sijaan osua myös lapsi tai koira. Kuka kumma saa nautintoa heikompiensa vahingoittamisesta?

Ai niin, miten selvisin kotiin ja tietokoneen ääreen? Onneksi veljeni oli valmis hakemaan minut ja Nopsani autolla ja heittämään meidät kotiin. Kiitos hänelle, säästyi huomattavasti aikaa ja monta talutettua kilometriä. Ja lähipäivinä sitten paikkaushommiin, onneksi vanha fillari seisoo telineessä pumpattuna ja valmiina auttamaan huomisen työmatkoissa!

Työntäyteisen tauon jälkeen

Onpas taas kulunut aikaa sanaakaan kirjoittamatta. Tai siis ei todellakaan kirjoittamatta, tulihan se seminaarityö tehtyä, tyyliin: tehtävä suoritettu, laadulla ei niin väliä… No, pääasia, että tuli valmiiksi ajoissa, en minä mitään huipputyötä kuvitellutkaan kirjoittavani. Viikko seminaarin jälkeen oli sitten tentti, johon en loppujen lopuksi kyllä kerinnyt (lue: jaksanut) oikeastaan ollenkaan lukea, saa nähdä meneekö uusimiseksi. Nyt olen ikään kuin tyhjiössä. Kaikki kamalat kamppailut deadlinejen ym. kanssa ovat hetkeksi ohi, enkä oikein tiedä, mitä muuta elämässä voisi tehdä kuin koettaa potkia itseään tekemään odottavia töitä. Ehkä minä pian nousen tyhjiöstäni ja valistun; täytyyhän maailmassa muutakin tekemistä olla kuin työ!

Tänään illalla kotiin tulessani huomasin, että ulkona tuoksuu aivan selvästi ja yksiselitteisesti kevät. Illallakin lämpötila plussan puolella ja kuitenkin kirkas sää ja hieman kostea ja multainen tuoksu. Se tarkoittaa aina, että talvi on ohi. (Voiko joku, jota ei ole koko vuonna oikeastaan ollutkaan, olla ohi?) Puissa on jo hiirenkorvat ja kukatkin kukoistavat, ainakin sipulikasvit sekä sini- ja valkovuokot. Fillarikaudenkin olen jo aloittanut ja jopa käyttänyt ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyörän huollossa. Kelpaa sillä nyt ajella. Tosin bussikortilla on vielä ladattuna kautta viikon verran ja niinpä olin tänäänkin illalla Pääkaupungissa bussilla. Täytyy aloittaa tuo pyöräily varovasti, koska ei paljoa ole tullut kuntoiltua viimeisten kuukausien aikana.

Jospa mielialakin tässä hieman kohoaisi auringon ja lämpötilan mukana. Olisi suunnattoman mukavaa olla vähän pirteämpi ja aktiivisempi.

Deadlinen uhka niskassa

On edelleen niin rauhallista. Jo pitkäperjantaista, siis toissaillasta, asti olen ihmetellyt kaupungin hiljaisuutta. Tuo kotini ohitse kulkeva yleensä niin vilkkaasti liikennöity tie on kuin jouluna ja kerrostalojen ikkunat ovat pimeinä. Eilen oli myös rauhallista, jopa ruokakaupassa sai kaikessa rauhassa suorittaa ostoksensa. Ilmeisesti pääsiäisvapaan hyödyntäminen matkustamiseen alkaa olla yhä yleisempää. Täällä kaupungissa ainakin on juhannusmainen tunne: missään ei näy ristisielua…

Mielelläni olisin itsekin häipynyt mökille pariksi päiväksi rentoutumaan, kutsukin oli voimassa, mutta aikatauluni kielsi kaiken rentoutumisen ajattelemisenkin. Tämä itselleni erittäin epämiellyttävä ja rasittava paha tapa hoitaa kaikki kirjoitustyöt vain hieman ennen deadlinea aiheutti sen, että saan viettää pääsiäisen neljän päivän vapaaputken tiiviisti tietokoneen ääressä naputtelemassa seminaarityötä, joka on pakko vetää hatusta, kun ei ole muka ehtinyt suunnitella sitä aiemmin ja tehdä alustavia tutkimuksia. On se sitten outoa, että vaikka olen lokakuusta lähtien tiennyt työstä (no joo, oikeastaan seminaariin ilmoittautumisesta lähtien eli viime toukokuusta) ja marraskuun lopusta asti on tarkka palautuspäiväkin ollut tiedossa, en osaa aloittaa työtä ennen kuin puolitoista viikkoa ennen deadlinea. Aina sama juttu, osaan aloittaa kirjoittamisen vasta pakon edessä, vaikka tiedän, että se olisi väljemmällä aikataululla hurjan paljon helpompaa. Ei voi mitään, pakko yrittää saada työ nyt tehtyä. Enpä toisaalta ole vielä koskaan palauttanut mitään liian myöhään, joten ehkä tämäkin tästä vielä valmistuu, vaikka tekstin laadusta en voikaan mennä takuuseen.

Pahana hidasteena kirjoitustyölle on tietenkin kokopäiväinen työnteko. Siksi olin ajatellut saada työn jo aika hyvään vaiheeseen nyt pääsiäisen aikana. Ikävä kyllä kirjasto sulki torstaina ovensa jo neljältä enkä ehtinyt siis enää töiden jälkeen hakea varaamiani kirjoja. Ilman tuota materiaalia en pääse kovinkaan pitkälle. Ehkä voin saada puolet kirjoitettua ilman niitä muutamia keskeisiä kirjoja. Täytyy sitten tehdä loppu ilta- ja yötyönä ensi viikolla ja viikonloppuna. Ajatus ei innosta, mutta omapahan on vikani. Kaiken huipuksi olen ilmeisesti tulossa kipeäksi, joten voi olla, etten huomennakaan ole luovimmillani…

Maisemataulu illassa

Tänä iltana tulin bussilla Pääkaupungista kotiin hieman ennen pimeän tuloa (pilvettöminä ja vain vähän pilvisinä päivinä on muuten jo ihanan kauan valoisaa!). Reittihän kulkee useampia siltoja pitkin meren yli. Tylsistyneenä ja väsyneenä ulos tuijottaessani havahduin äkkiä tajuamaan, kuinka mielettömän näyn äärellä juuri olin. Meren yllä oli sakea sumu, joten jopa aivan lähimmät saaret näkyivät vain aavemaisen harmauden läpi. Reilun sadan metrin päässä ei ollut mitään muuta kuin sumua. Edessä näkyi tie ja lähimmät autot. Lopuista autoistakin näkyivät vain valot tai sitten ei mitään. Keilaniemen tornien tullessa näkyviin, koko maisema muuttui vielä epätodellisemmaksi. Noista torneista, tai oikeastaan vain kahdesta korkeimmasta, näkyivät vain huiput. Muuten nekin olivat meren yllä leijuneen sumun peitossa. Ylimmäiset kerrokset valoineen näyttivät leijailevan ilmassa tyhjän päällä. Vielä muutama kilometri eteenpäin ja kaikki oli jälleen kuten aina. Meri jää siinä kohden jo kauemmaksi tiestä, joten sumu ei enää ulottunut Länsiväylän ylle. Hetken tuota epätodellista kauneutta vain kesti, mutta se riitti pyyhkimään tympeyden mielestäni ja olin taas onnellinen siitä, että elän veden ääressä. Tällaiset luonnon aiheuttamat kauniit hetket eivät nimittäin ole ollenkaan harvinaisia. Usein kotimatkalla voi katsella maisemaa kuin kaunista taulua, niin tänäänkin.