Auringon herättämänä

Ei muuten ollut taannoin lasi rikkonut fillarinkumia vaan nasta. Niitä tuskin itsestään joutuu pyöräteille, joten ilmeisesti kyseessä oli Lauttasaaren vitsauksiin useampana kesänä kuulunut ilmiö… No, nyt on kumi paikattu – eikä hetkeäkään liian myöhään, koska tällä säällä en voisi kuvitellakaan istuvani bussissa. Auringosta täytyy nauttia, kun se kerran näin aikaisin alkaa näillä leveysasteilla porottaa. Meri välkehtii, linnut laulavat ja kukat kukkivat pyöräteiden varrella. Nyt on taas se aika vuodesta, kun kuntoilustakin tulee pelkkää nautintoa!

Vappupäivänä olin sisareni kanssa siivoamassa isovanhempien mökkiä talven jäljiltä ja olisin voinut heti jäädä sinne viikoksi. Valitettavasti työt odottivat taas tänään tekijäänsä. Kevät on harvinaisen pitkällä ja mökillä tuntui jo aivan kesäiseltä, vaikka olimme siellä useita viikkoja aikaisemmin kuin yleensä. Järven toisella rannalla joku rohkea jo oli uimassakin. Se tuntui sentään hieman liioitellulta. Vaikka…jos olisimme yöpyneet ja lämmittäneet saunan, olisin ehkä saattanutkin heittää talviturkin…

Täällä kotona talon kulmalla kasvava suuri tuomi on jo kasvattanut nuppunsa valtaviksi, kukinnan alkuun ei voi olla enää montaa päivää, kun säänkin on ennustettu jatkuvan lämpimänä ja aurinkoisena. Kyllä kevät on sitten ihanaa aikaa. Vaikka odotan kyllä kesääkin…en vähiten loman takia!

Fiilis pilalla

Että osaa ketuttaa. Ajelin kaikessa rauhassa pyörällä rantoja pitkin kotiin Pääkaupungista maisemia ihaillen ja kevättä haistellen, kun huomasin takakumin olevan tyhjä. Pumppasin ja yritin jatkaa…taas aivan tyhjä ennen kuin olin metriäkään polkenut. Mitä ilmeisimmin on siis oikein kunnon reikä sisäkumissa. Ja kotiin matkaa vielä kilometritolkulla eikä tietenkään paikkausvälineitä mukana. Huomasin kyllä liikkeellä ollessani useamman kerran, että pyörätie on täynnä rikottua lasia, joten yllätyksenä ongelma ei tullut. Silti se on aina yhtä ärsyttävää. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa huolehtia roskistaan ja tyhjistä pulloistaan. Tai vielä pahempaa: ihmiset, jotka tahallaan rikkovat lasia tai ripottelevat nastoja pyöräteille vain ja ainoastaan muita kiusatakseen. Teki mieli huutaa ja raivota, mutta mitä sekään olisi auttanut. Minä sentään olen pyöräilykilometreihin verrattuna selvinnyt suhteellisen vähillä rengasrikoilla. Jotkut ystäväni paikkaavat harva se viikko. Silti olen katkera ja vihainen, yksikin tahallaan aiheutettu tai välinpitämättömyydestä johtuva puhjennut kumi on liikaa. Ja niihin laseihin (tai muihin teräviin esineisiin) olisi voinut minun polkupyöräni sijaan osua myös lapsi tai koira. Kuka kumma saa nautintoa heikompiensa vahingoittamisesta?

Ai niin, miten selvisin kotiin ja tietokoneen ääreen? Onneksi veljeni oli valmis hakemaan minut ja Nopsani autolla ja heittämään meidät kotiin. Kiitos hänelle, säästyi huomattavasti aikaa ja monta talutettua kilometriä. Ja lähipäivinä sitten paikkaushommiin, onneksi vanha fillari seisoo telineessä pumpattuna ja valmiina auttamaan huomisen työmatkoissa!

Työntäyteisen tauon jälkeen

Onpas taas kulunut aikaa sanaakaan kirjoittamatta. Tai siis ei todellakaan kirjoittamatta, tulihan se seminaarityö tehtyä, tyyliin: tehtävä suoritettu, laadulla ei niin väliä… No, pääasia, että tuli valmiiksi ajoissa, en minä mitään huipputyötä kuvitellutkaan kirjoittavani. Viikko seminaarin jälkeen oli sitten tentti, johon en loppujen lopuksi kyllä kerinnyt (lue: jaksanut) oikeastaan ollenkaan lukea, saa nähdä meneekö uusimiseksi. Nyt olen ikään kuin tyhjiössä. Kaikki kamalat kamppailut deadlinejen ym. kanssa ovat hetkeksi ohi, enkä oikein tiedä, mitä muuta elämässä voisi tehdä kuin koettaa potkia itseään tekemään odottavia töitä. Ehkä minä pian nousen tyhjiöstäni ja valistun; täytyyhän maailmassa muutakin tekemistä olla kuin työ!

Tänään illalla kotiin tulessani huomasin, että ulkona tuoksuu aivan selvästi ja yksiselitteisesti kevät. Illallakin lämpötila plussan puolella ja kuitenkin kirkas sää ja hieman kostea ja multainen tuoksu. Se tarkoittaa aina, että talvi on ohi. (Voiko joku, jota ei ole koko vuonna oikeastaan ollutkaan, olla ohi?) Puissa on jo hiirenkorvat ja kukatkin kukoistavat, ainakin sipulikasvit sekä sini- ja valkovuokot. Fillarikaudenkin olen jo aloittanut ja jopa käyttänyt ensimmäistä kertaa elämässäni polkupyörän huollossa. Kelpaa sillä nyt ajella. Tosin bussikortilla on vielä ladattuna kautta viikon verran ja niinpä olin tänäänkin illalla Pääkaupungissa bussilla. Täytyy aloittaa tuo pyöräily varovasti, koska ei paljoa ole tullut kuntoiltua viimeisten kuukausien aikana.

Jospa mielialakin tässä hieman kohoaisi auringon ja lämpötilan mukana. Olisi suunnattoman mukavaa olla vähän pirteämpi ja aktiivisempi.

Deadlinen uhka niskassa

On edelleen niin rauhallista. Jo pitkäperjantaista, siis toissaillasta, asti olen ihmetellyt kaupungin hiljaisuutta. Tuo kotini ohitse kulkeva yleensä niin vilkkaasti liikennöity tie on kuin jouluna ja kerrostalojen ikkunat ovat pimeinä. Eilen oli myös rauhallista, jopa ruokakaupassa sai kaikessa rauhassa suorittaa ostoksensa. Ilmeisesti pääsiäisvapaan hyödyntäminen matkustamiseen alkaa olla yhä yleisempää. Täällä kaupungissa ainakin on juhannusmainen tunne: missään ei näy ristisielua…

Mielelläni olisin itsekin häipynyt mökille pariksi päiväksi rentoutumaan, kutsukin oli voimassa, mutta aikatauluni kielsi kaiken rentoutumisen ajattelemisenkin. Tämä itselleni erittäin epämiellyttävä ja rasittava paha tapa hoitaa kaikki kirjoitustyöt vain hieman ennen deadlinea aiheutti sen, että saan viettää pääsiäisen neljän päivän vapaaputken tiiviisti tietokoneen ääressä naputtelemassa seminaarityötä, joka on pakko vetää hatusta, kun ei ole muka ehtinyt suunnitella sitä aiemmin ja tehdä alustavia tutkimuksia. On se sitten outoa, että vaikka olen lokakuusta lähtien tiennyt työstä (no joo, oikeastaan seminaariin ilmoittautumisesta lähtien eli viime toukokuusta) ja marraskuun lopusta asti on tarkka palautuspäiväkin ollut tiedossa, en osaa aloittaa työtä ennen kuin puolitoista viikkoa ennen deadlinea. Aina sama juttu, osaan aloittaa kirjoittamisen vasta pakon edessä, vaikka tiedän, että se olisi väljemmällä aikataululla hurjan paljon helpompaa. Ei voi mitään, pakko yrittää saada työ nyt tehtyä. Enpä toisaalta ole vielä koskaan palauttanut mitään liian myöhään, joten ehkä tämäkin tästä vielä valmistuu, vaikka tekstin laadusta en voikaan mennä takuuseen.

Pahana hidasteena kirjoitustyölle on tietenkin kokopäiväinen työnteko. Siksi olin ajatellut saada työn jo aika hyvään vaiheeseen nyt pääsiäisen aikana. Ikävä kyllä kirjasto sulki torstaina ovensa jo neljältä enkä ehtinyt siis enää töiden jälkeen hakea varaamiani kirjoja. Ilman tuota materiaalia en pääse kovinkaan pitkälle. Ehkä voin saada puolet kirjoitettua ilman niitä muutamia keskeisiä kirjoja. Täytyy sitten tehdä loppu ilta- ja yötyönä ensi viikolla ja viikonloppuna. Ajatus ei innosta, mutta omapahan on vikani. Kaiken huipuksi olen ilmeisesti tulossa kipeäksi, joten voi olla, etten huomennakaan ole luovimmillani…

Maisemataulu illassa

Tänä iltana tulin bussilla Pääkaupungista kotiin hieman ennen pimeän tuloa (pilvettöminä ja vain vähän pilvisinä päivinä on muuten jo ihanan kauan valoisaa!). Reittihän kulkee useampia siltoja pitkin meren yli. Tylsistyneenä ja väsyneenä ulos tuijottaessani havahduin äkkiä tajuamaan, kuinka mielettömän näyn äärellä juuri olin. Meren yllä oli sakea sumu, joten jopa aivan lähimmät saaret näkyivät vain aavemaisen harmauden läpi. Reilun sadan metrin päässä ei ollut mitään muuta kuin sumua. Edessä näkyi tie ja lähimmät autot. Lopuista autoistakin näkyivät vain valot tai sitten ei mitään. Keilaniemen tornien tullessa näkyviin, koko maisema muuttui vielä epätodellisemmaksi. Noista torneista, tai oikeastaan vain kahdesta korkeimmasta, näkyivät vain huiput. Muuten nekin olivat meren yllä leijuneen sumun peitossa. Ylimmäiset kerrokset valoineen näyttivät leijailevan ilmassa tyhjän päällä. Vielä muutama kilometri eteenpäin ja kaikki oli jälleen kuten aina. Meri jää siinä kohden jo kauemmaksi tiestä, joten sumu ei enää ulottunut Länsiväylän ylle. Hetken tuota epätodellista kauneutta vain kesti, mutta se riitti pyyhkimään tympeyden mielestäni ja olin taas onnellinen siitä, että elän veden ääressä. Tällaiset luonnon aiheuttamat kauniit hetket eivät nimittäin ole ollenkaan harvinaisia. Usein kotimatkalla voi katsella maisemaa kuin kaunista taulua, niin tänäänkin.

Suksien suhinaa

Tänään avasin oman hiihtokauteni. Kuulostaa aika typerältä sanoa tuollaista maaliskuun neljäntenä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta hiihdetään tai ulkoillaan muuten vain jäällä ja nautitaan keväisestä auringonpaisteesta, ainakin täällä meillä päin. Mutta koska tänä talvena mikään ei ole kuten ”yleensä”, eikä jäistäkään ole tietoakaan, olen nyt ihmeissäni ja kummissani ja ikionnellinen, että ollenkaan pääsin ladulle. Tuntui mielettömältä lykkiä niityllä ja nauttia hitaasti rasituksen seurauksena saapuvasta väsymyksen tunteesta. Pitäisi kai urheilla enemmänkin, jotta pääsisi useammin nauttimaan moisesta olotilasta. En vain viitsi millään lähteä ulkoilemaan kurasäällä eikä vastaava tunne ole saavutettavissa jumpan avulla, vaikka jumppakin toki saa hyvälle mielelle. Toivottavasti vielä muutamana päivänä pääsisi suksien päälle ennen kuin talvi lopullisesti väistyy, eihän kevään tuloon todellakaan voi olla enää kovin pitkä aika. Kunto ei tänä vuonna hiihtämällä kasva, mutta täytyy lajista kuitenkin nauttia sen pienen hetken ajan, kun on mahdollista.

Hiihtelin niityllä, jolle aina ilmestyy latu niin pian, kun lunta suinkin on tarpeeksi. Työpaikka sattuu olemaan ihan vieressä ja samoin isovanhempieni koti, jonka pihavajassa voin siten kätevästi säilyttää suksiani. Tämä järjestely mahdollistaa hiihtämisen silloin, kun missään muualla ei vielä ole tarpeeksi lunta. On myös helpointa mennä urheilemaan suoraan töistä. Kukapa ei tuntisi sohvan vetovoiman aiheuttamaa ongelmaa, jos ensin lähtee käymään kotona. Se, että hiihtämiseni ollenkaan onnistuu tällä etelärannikolla keskellä kaupunkia, on täysin niiden ystävällisten sielujen ansiota, jotka heti ruohikon peityttyä lähtevät tekemään latua kyseiselle niitylle. Minun onnekseni lähistöllä asuu paljon hiihtämisestä pitäviä eläkeläisiä, jotka puskevat ladun valmiiksi sillä aikaa, kun minä vielä olen töissä. Töiden jälkeen minä ja monet muut (kuten tänään jälleen havaitsin) pääsevät sitten hiihtämään valmiille ladulle. Suuri kiitos kuuluu näille puurtajille. Heidän intonsa ja jaksamisensa mahdollistavat meille monille muillekin hiihtämisen nautinnon. Itse kun on pakko myöntää, ettei lähde liikkeelle, ellei latu ole jo valmiina…

Runoudesta

Olen hulluna kirjallisuuteen. Nyt sanoisin tietysti mieluiten, että kaikenlaiseen kirjallisuuteen, kunhan on hyvää. Se olisi kuitenkin valhe eikä umpirehellinen luonteeni salli valehtelemista. Siispä tarkennan: pidän proosasta, kaikenlaisesta proosasta, sekä taiteellisesta ja syvällisestä korkeakirjallisuudesta että hömpästä viihdekirjallisuudesta. Kunhan ei ole scifiä ja fantasiaakin luen vain rajoitetusti. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestakin pidän. Draamastakin pidän, vaikka mieluummin katselenkin sitä teatterissa kuin luen kirjasta. Runoudesta en välitä. Tämä onkin suuri puute ihmiselle, joka on olevinaan kirjallisuuden alan akateemikko (ainakin melkein).

En ole koskaan pitänyt runojen lukemisesta. Joskus sattumalta törmään runoon, joka pistää ajattelemaan ja sitten saatan lukea samalta kirjoittajalta kokonaisen teoksen tai jopa useamman. Noin yleisesti ottaen pidän runoja kuitenkin tylsinä (erittäin hyvä, että tällaisia blogeja voi pitää anonyymisti, kukaan ei voi lynkata minua sanojeni tähden) enkä jaksa lukea niitä. Ehken ole tarpeeksi syvällinen ajattelija, runoissahan merkitys on usein piilotettu jonnekin sanojen taakse. Joka tapauksessa opintoihini pakollisina kuuluneet lyriikka-analyysit ja vastaavat olivat minulle raskasta pakkopullaa. Saatan joistakin runoteoksista jopa nauttia, mutta niiden analysoimista pidän kidutukseen verrattavana velvollisuutena. Onneksi tuo aika on ohi, kukaan ei enää pakota minua analysoimaan yhtäkään runonpätkää.

Omistan jokusen runoteoksen. Mistä lienee minun hyllyyni päätyneet. Joukossa on vain yksi, joka todellakin näyttää luetulta. Se onkin sitten puhkiluetun näköinen. Kyseessä on Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Olen saanut sen lahjaksi parivuotiaana. Sivuilla on varhaisen luovuuteni lyijykynäjälkiä, taitaa joukossa olla jo kirjainharjoituksiakin. Etusivulla lukee nimeni äidin kirjoittamin tikkukirjaimin. Selkämys on irronnut aikoja sitten. Kansien kulmat ovat kuluneet lerputtaviksi ruskeiksi pahviläpysköiksi, kannen värit ovat haalistuneet. Sivuilla on jos jonkinnäköisiä läiskiä, kulmat ovat taittuneet. Osansa kirjan kulutukseen ovat tietenkin antaneet myös kolme nuorempaa sisarustani. Suurin syyllinen olen kuitenkin itse. Olisinhan joskus jopa halunnut nukkua tämä kirja kainalossani. Niin paljon pidin siitä ja sen sisältämistä runoista, jotka olen joskus osannut ulkoa. Tästä kirjasta löytyy myös runo, joka edelleen on minun lempirunoni. Mitenköhän saatoin jo muutaman vuoden ikäisenä aavistaa, että ”Tunteellinen siili” on kuin minusta kirjoitettu. Vai olikohan runo ensin ja itse muokkauduin sen mukaan? Jotain itsestäni ja luonteestani (etten sanoisi: kehitystasostani) kertoo ehkä se, että edelleenkin pidän eniten juuri lastenkamarin nonsensesta. Mutta se vain pitää paikkansa: tämä voisin olla minä:

”Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja sen on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.”

(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu)