Eläköön talvi!

Vaikka juuri nyt näyttää siltä, että talvi alkaa hiipua vain viikon oleskelun jälkeen. Vaikka eipä kannata valittaa, parempi talvi tänä vuonna on ollut kuin viime vuonna. Pari kertaa on päässyt jo luonnonjäille luistelemaan, perjantaina laskin mäkeä liukurilla (töiden merkeissä kylläkin) mahtavassa kirkkaassa talvisäässä ja illalla käväisin vielä ladulla. Aivan oikeasti suksilla eteenpäin lykkien siis. Tämä päivä meni vielä talven merkeissä, Porkkalan maisemissa lumessa tarpoen. Hieman märkää kyllä oli, mutta nautinnollista kuitenkin. Sade alkoi vasta kotimatkalla. Enpä ollutkaan aikoihin ollut retkellä metsässä (siis ihan eväiden kanssa, marjastamatta tai sienestämättä) ja vieläpä lumisessa talvimetsässä. Meri aaltoili kylläkin avoinna, jäästä ei tietoakaan, mutta ei se tunnelmaa häirinnyt, melkeinpä päinvastoin: oli aika epätodellinen olo, kun kuunteli talvisessa metsässä veden loiskintaa kallioita vasten.

Vielä taas loppuun vähän bussissa mietittyä: minkä takia aina kaikista laitetuimmat ja (ainakin omasta mielestään) huipputyylikkäät naiset jyystävät julkisesti purkkaa rumasti suu apposen ammollaan? Eivätkö he tosiaankaan tajua, kuinka kamalalta se näyttää? Myös purkkaa voi pureskella suu kiinni. Suu auki mässyttäminen on aina ikävän näköistä, oli kyseessä sitten ruoka, karkki tai purkka, mutta ristiriita huolellisesti meikatun ja laitetun naisihmisen ja tuollaisen äänekkään suu auki jauhamisen välillä on suorastaan tyrmäävä - negatiivisessa mielessä.

Elonmerkki

Elonmerkki itselleni siis...itsellenihän tätä kirjoitan enkä edes yritä saada tekstille lukijoita. Jos joku vahingossa lukaisee niin tiedoksi vaan, että täällä ollaan edelleen, vaikka tauko onkin venähtänyt pitkäksi.

Olen viimeisten parin kuukauden ajan erilaisista syistä johtuen pähkäillyt tämän nettipäiväkirjanani toimivan blogin lopettamisen ja jatkamisen välillä. Ensinnäkin saattaa olla, että perustan osittain noista edellämainituista erilaisista syistä johtuen ihan omalla nimellä kirjoitettavan blogin. Toiseksi taas olen nyt sitten ihan oikeasti miettinyt jopa neuleblogin perustamista. Kun joskus tekee mieli noista käsitöistä puhua eikä lähipiiristäni kukaan ymmärrä niiden päälle. Joka tapauksessa olen nyt päättänyt pitää tätä yllä, edelleen ihan anonyymisti ja vain itselleni, koska joskus täytyy saada purkaa ajatuksiaan ilman, että miettii mitä muut niistä tuumaavat. Neuleet tulkoon toiseen blogiin, anonyymisti ja samalla nimimerkillä. Jos siitä nimellä pidettävästä tulee totta, en siitä täällä kerro... Ajatuksistanihan vielä saattaisinkin kertoa ihan omana itsenäni, mutta tunteista en ikinä! Joten näillä eväillä jatketaan...joskus sitten, kun tuntuu siltä, että täytyy saada avautua.

Kiireen keskellä

Tänään on ensimmäinen päivä pitkästä aikaa, kun ehdi olla kotona ja tehdä asioita vain itseni hyväksi. Niinpä päivä on mennyt siivoten ja pyykkiä pesten... Ensi viikko on vielä aika työntäyteinen, sitten ehkä helpottaa vähän, kun vaalit ovat ohi ja yliopistollakin vain kaksi kurssia kesken gradun aloittamishomman lisäksi.

Lehdet alkavat olla maassa, puut ovat kaljuja ja juuri nyt sataa todella syksyisesti. Ruska oli kaunis tänä vuonna ja kesti kauan, mutta onhan selvää, että se loppuu joskus. Alkaa vain olla aika ankean näköistä ulkona. Koko ajan lisääntyvän pimeyden ohella se ei erityisesti piristä. Tavallaan syksy kyllä on aika ihanaa aikaa. Nytkin minulla palaa kolme kynttilää, kuuntelen musiikkia ja nautin kodikkaan asuntoni rauhasta (kun nyt vihdoinkin on taas siistiä, voin kutsua kämppääni kodikkaaksi). Pimeys minua kuitenkin häiritsee, varsinkin aamuisin ja aikaisin iltapäivällä. No, asiain tilaa ei kuitenkaan voi muuttaa, joten kai tässä on totuttava ajatukseen yhä pimenevistä päivistä vielä muutaman kuukauden ajan.

Tässä eräänä päivänä taas tajusin, että elämä on yhtä näyttelemistä. Tapasimme ystäväni kanssa bussissa erään tuttavan niiltä ajoilta, kun vietimme kaiken vapaa-aikamme ratsastustalleilla (ja joskus kyllä myös sen ajan, joka olisi pitänyt olla koulussa). Tämä tuttava oli aikuinen jo tuolloin, kun me vielä kipuilimme murkkuongelmiemme kanssa, mutta tunnisti minut kuitenkin heti. Ystävääni hän ei tunnistanut ja he yhdessä tulivatkin siihen tulokseen, ettei ole ihme, jos minut muistaa: "sinä olit aina niin reipas ja sosiaalinen", he sanoivat. Oho, ajattelin minä puolestani. Sosiaalisuus voi olla totta tänään, mutta teininä olin ehkä Suomen angstisin ja epäsosiaalisin yksilö, joka vältti jopa kavereillekin puhumista haukkujen ja kiusatuksi joutumisen pelosta. Hetken asiaa pohdittuani tajusin kuitenkin, että enhän minä ehkä ulospäin niin mahdottomalta tapaukselta vaikuttanut. Teinhän kaikkeni ollakseni "normaalin" näköinen ja oloinen, vaikka koko ajan tarkkailin itseäni ja muiden reaktioita suorastaan hysteerisesti. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin peittämään neuroottisuuteni, kun se ei ole jäänyt toisten mieleen. Tapaus vain pisti miettimään, kuinka moni meistä koko ajan tekee hurjasti työtä peittääkseen todellisen minänsä ja oikeat tunteensa...

Hulluja nuo roomalaiset

Ja aika hulluja kyllä myös nuo suomalaiset. Stockmannin hullut päivät alkoivat eilen ja taas oli heti aamukahdeksasta alkaen joka paikka kaupungilla täynnä keltaisia muovikasseja kantavia ihmisiä. Vastahan viime viikolla oli Sokoksella 3+1 päivät ja Kampissa kampituspäivät. Sellossa oli juuri sembalot ja Ompussa lohkotut hinnat. Taisi myös jyrätä myrrikaani Myyrmannin yli ja Itiksessä olivat hinnat kuutamolla ja mitä niitä nyt vielä onkaan. Eikä tämä pääkaupunkiseudun kansa vain saa tarpeekseen! "Ostakaa, ihmiset, vielä kun saa! Ostakaa hankkikaa, sijoittakaa! Muuten voi vanhana sit' harmittaa, kun ei kaikkea tuhottukaan", laulaa Pauli Hanhiniemi Hehkumon kappaleessa "Roskikset". Sellainen fiiis tulee, kun seuraa tuota ostohuumaa, joka ihmiset muutaman kerran vuodessa valtaa. Pakko ostaa, ettei myöhemmin kaduta, kun jätti ostamatta. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että kävin tänään Stockmannilla. Siellä kun noin yleisesti ottaen nuo tarjoukset ovat parhaita ja tarvitsin uusia sukkahousuja...

Viime päivinä on ollut käsittämättömän kaunista. Tällaisesta syksystä minä pidän. Ruskan värjäämät puut hehkuvat kirkkaassa auringonpaisteessa. Valitettavasti olen viettänyt koko viikon keinovalaistuissa tiloisssa, joiden ikkunat on peitetty, ja ahkeroinut. Tiistaina sentään olin sopinut käynnistä Silakkamarkkinoilla. Mahtavaa kulkea pitkin Pohjoisrantaa Kauppatorille päin, ihailla purjeveneitä laiturissa ja nauttia toritunnelmasta perinteikkäillä Silakkamarkkinoilla. Minähän en silakkaa sellaisessa muodossa syö, haluan silakkani paistetuna tai halstrattuna, uunista tai pihveinä, mutta kai tunnelmasta saa nauttia, vaikka ei ostaisikaan. Kannatuksen vuoksi tosin täytyy aina jotakin ostaakin ja siksi palasin kotiin mukanani tyrnimehupullo ja purkillinen mustikkaliemessä marinoituja valkosipulinkynsiä.

Jos tätä vahingossa sattuisi joku lukemaan ja kaipaisi vielä juuri leffavinkkausta niin kannattaa käydä katsomassa "Once". Hurmaava tsekkiläis-irlantilainen projekti ilman mitään Hollywood-glamouria. Ja musiikki on todella hienoa, suosittelen lämpimästi.

Moraalisia omantunnonkysymyksiä

Tänä aamuna jälleen, kuten kaikkina muinakin aamuina tällä viikolla, tunsin bussissa Länsiväylällä istuessani ja matelevaa henkilöautojonoa katsellessani suorastaan sadistista mielihyvää, koska minun kulkuvälineeni oli huomattavasti nopeampi kuin nuo useimmiten tasan yhtä henkilöä kuljettavat nelipyöräiset. Teki mieli vilkutella vahingoniloisena bussin ikkunasta, kun se kiisi pitkin bussikaistaa kohti Pääkaupunkia.

Tuo tunne herätti kysymyksen: saako toisten vahingosta nauttia? Tähän sanoisin, että saa, jos vahinko on valintakysymys ja aiheuttaa haittaa koko maailmalle turhien päästöjen muodossa. Useimmat noista yksikseen kaasuttelijoista nimittäin pääsisivät yhtä helposti ja nopeammin töihin bussin kyydissä.

Moraalisia pohdin myös viikonloppuna, kun olin ison mukavan porukan kanssa viettämässä viikonloppua meren äärellä. Illalla istuimme pitkään soittamassa (ne soittivat, jotka osasivat) ja laulamassa (jopa minä lauloin). Oikein vanha kunnon nuotiopiiritunnelma, vaikka sisällä olimmekin. Illan kääntyessä yöksi yksi toisensa jälkeen lähti nukkumaan. Lopulta meitä ei enää ollut kovin montaa ja jutut olivat tilanteelle tyypilliseen tapaan melko levottomia, mutta kuitenkin kovin viattomia. Omalta osaltani ilta päättyi pitkään halaukseen, jossa en nähnyt mitään pahaa. Jälkeenpäin vain olen kuullut mitä oudoimpia vihjailuja.

Tässä kohden kysymys kuuluu: saako perheellistä tuttavaa halata pitkään, jos kumpikin yksinkertaisesti tarvitsee hetken inhimillistä tukea? Oma vastaukseni on (tietenkin) tähänkin kysymykseen kyllä. En näe asiassa mitään pahaa. Onhan nyt menty jo aika pitkälle, jos kaikenlainen koskettaminen on kielletty. Joskus tekee hyvää nojata hetki johonkuhun toiseen, ilman ajatustakaan mistään muusta. Jokainen tarvitsee joskus tukea ja toisinaan on hyväkin, että sen saa joltain muulta kuin niiltä ihan läheisiltä. Ihan kuten joskus on helpompi puhua vieraalle vaikeista asioista.

Koko viikon olen myös saanut kuulla kummastusta siitä, etten ole tällä hetkellä töissä. Kaikki paitsi jotkut samankaltaisessa tilanteessa olevat ystäväni ovat reagoineet aika kauhistuneesti, kun olen sanonut, että olen tosin jo lopettanut työt, mutta alan työstää graduani vasta kunnallisvaalien jälkeen. Ihan kuin olisin oikea pinnari, kun "vain" suoritan yhtä kielikurssia ja kirjoitan muutamia esseitä seuraavien neljän viikon aikana!

Nyt kysymys kuuluu. Saako joskus huilata? Ja vastaukseni on: kyllä saa. Koko ikäni olen paiskonut töitä vuorotta, usein useampaa työtä yhtä aikaa. Myös käytännössä koko opiskeluaikani olen ollut töissä. En edes muista milloin viimeksi olisin pitänyt kunnon lomaa ilman mitään tentti- tai esseepaineita! Nyt aion nauttia vähän aikaa vapaudestani päättää aikatauluistani itse. Suokaa te muutkin se minulle! Hiiteen luterilainen työmoraali, ainakin vähäksi aikaa.

Ja näin olen puhunut omatuntoni puhtaaksi myös siitä, että lopetin opiskelun tänään jo aikaisemmin ja tulin pesemän pyykkiä. Ugh, olen puhunut.

Väsymietteitä

Kuinka jokin näin suloinen voi olla niin myrkyllinen? Punaiset kärpässienet toimivat kyllä koko syksyisen luonnon koristuksena, i:n pisteenä kaiken muun väriloiston lisäksi. Vaikkei se muu väriloisto nyt niin kummoinen olekaan tänä vuonna, ainakaan toistaiseksi.

Alan taas vähitelllen tottua opiskeluun. Aamuisin on vielä pakko pakottaa itsensä ylös, että tulee lähdettyä ajoissa yliopistolle. Olisi niin helppo ajatella jäävänsä kotiin työskentelemään, mutta tietäähän sen, että jokin houkuttelevampi tekeminen veisi mielenkiinnon opiskeluhommilta. Kun istuu yliopiston koneella satoja muita ahkeroivia (?) opiskelijaihmisiä ympärillään, on suorastaan pakko tehdä töitä netissä surffailun sijasta. Mutta kyllä tämä vielä aika lailla väsyttää...eilen menin nukkumaan puoli kymmeneltä ja nukuin yhdeksän tuntia. Minä, joka yleensä nukun kuuden tunnin yöunia!

Tänään illalla oli vihdoinkin hieman kirkkaampi sääkin eikä edes tihuttanut vettä. Tulin kokouksesta kävellen nuo muutamat kilometrit kotiin, koska oli niin ihana nauttia raikkaasta ilmasta kaiken tuon harmaan, tympeän ja tunkkaisen sadekelin jälkeen.

Hurjan pimeäksi on taas mennyt. Joka päivä pimeä tulee aikaisemmin, kohta syksy iskee päälle toden teolla. Kun ei vain menisi liian ankeaksi. Toisaalta aika ihanaa. Saa taas hautautua kynttilöiden ja lämpimän juotavan kanssa kotiin ja kukaan ei edes oleta, että olisi hilpeä ja reipas. Riittää, että on lauhkea ja ystävällinen.

Ai mikä essee? Ai mitkä vaalikoneet?

Tää lintsaa. Oikeastaan istun tässä koneeni ääressä kirjoittamassa englanninkielistä miniesseetä, tai oikeastaan yhteenvetoa. Valmiina on reilu puoli sivua, kaksi tarvittaisiin…deadline huomenna eikä yhtään huvittaisi! Inhoan englantia ja vaikka en inhoaisikaan, en osaa sitä. Mutta harjoittelen ahkerasti – joskus toiste.

Vaihtoehto ja hyväksyttävä selitys numero kaksi tälle koneen ääressä vetkuttelulle olisi vaalikoneisiin vastaaminen. Olenhan ehdolla kunnallisvaaleissa ja vähin mitä voin tehdä muutamia ääniä saadakseni, on tehdä asiasta julkinen ja sitten vastailla noihin vaalikoneisiin. Eihän hommassa sinänsä mitään vikaa olekaan. Monet kysymykset vain vaatisivat todellista pohtimista (ja on siellä tosi typerästi muotoiltuja kysymyksiäkin joukossa). Ei taida onnistua näillä ajattelulihaksilla tähän aikaan illasta ja englannin tehtävän pyöriessä päässä. Joten yritän lepuuttaa pieniä harmaita aivosoluparkojani, lueskelen tuttujen ja tuntemattomien blogeja ja moitiskelen itseäni siinä sivussa. Tuskin enää tämän vuorokauden puolella äidyn kovin produktiiviseksi. Onneksi aamulla on vielä aikaa esseelle ja ovat vaalikoneetkin vielä muutaman päivän auki…

Olin jumppaamassa tänään. Ensimmäistä kertaa aikoihin. Ja rankkaa oli, saa nähdä kuinka kömmin huomenna ylös sängystä. Sen jälkeen olin tuttavan (miespuolisen, jos sillä nyt mitään merkitystä on) kanssa kahvilla. Hassua, tunsin itseni ihan normaaliksi kansalaiseksi istuessani Pääkaupungissa kahvilassa, jutellessani ja nähdessäni ympärillä paljon muita ihmisiä, jotka myös istuivat kahvilla ja juttelivat. En tuntenut itseäni enää ollenkaan sosiaalisesti omituiseksi ja estyneeksi itsekseni. Ehkä joskus vielä normalisoidun. Innostuin niin, että kotiin saavuttuani pistelin facebook- ym. viestejä joillekin vähän kaukaisemmillekin tutuille. Ihan vain ollakseni sosiaalinen.

Vietin pitkän viikonlopun mökillä sienestämässä (muutamia kantarelleja ja joitakin mustia torvisieniä) ja marjastamassa (puolukkaa ihan niin paljon, kun vain jaksaa poimia). Hiljaisuus, metsä, sauna, kylmä järvi ja rauhallinen laiskanletkeä oleminen tekivät vallan hyvää. Taisi kyllä olla viimeinen mökkikeikka tänä vuonna, tässä kuussa ei ole aikaa viikonloppuisin ja jossain vaiheessa siellä alkaa olla jo niin ankeaa, ettei viitsi lähteä. Ehkä sitten hiihtämään talvella, jos sellainen suvaitsee tänä vuonna (tai ensi vuoden puolella) tulla.

Ulkona alkaa olla aika kylmä, minkä varmaankin jokainen on omalta osaltaan jo todennut. Kohta taitaa polkupyörä joutaa talvisäilöön. Latasin jo kautta bussikortille, vaikka tunsinkin itseni luovuttajaksi niin tehdessäni. On vain yksinkertaisesi liian kylmä pyöräillä pidempiä matkoja ja lyhyille välttää vanha pyöränrämäni, joka saa seistä koko talven ulkona (tosin katoksen alla eli ei sen oloissa oikeastaan ole valittamista).

Nyt tää menis kohta nukkumaan, ettei lintsaaminen jatku huomenna väsymyksestä johtuen.